Ei ollut heillä tupasensa ikkunassa verhoja ja niin kuunvalo leveänä läikkänä tuvan lattialle lankesi. Hyvin näkyi tuossa seinävierustalla oleva lasten vuode, siinä poikaset jumalan luomat makeata untaan uinailivat ja kuutamo kumottava heidän untaan vartioitsi. Näkyi myös kauempana peränurkassa oleva toinen vuode, jos ei liene varsin niin hyvin näkynyt. Hämyisempää siellä nurkassa oli ja niin Yrjö on uskovinaan, kuvittelee mielessään, että siellä oli kerrassaan hämyisää, niin hämyisää, jotta mitenkään ei voinut sieltä nukkujaa eroittaa. Jos oisi ollut valoisampaa, niin tietysti hän oisi nähnyt oman naisensa siellä nukkuvan. Tuolla tuvan perällä olevassa kamarissa makasi Ilja Huurinainen, vieras tukkilaisherra, ja missäs muualla hänen naisensa silloin oisi nukkunut, jos ei täällä tupasessa, omien lastensa luona, jotka hän oli itse synnyttänyt, rakkaat jumalan luomat.
Näin Yrjö itselleen todistelee eikä hän enää uskalla kurkistaa kuutamon valaisemaan tupaseen. Parempi oli olla katsomatta ja uskoa, että siellä nurkassa oli liian hämyissä hänen silmänsä nähdä. Ja mitäpäs oisi kurkistellutkaan tuonne puolipimeään tupaseen, kun hänellä oli tässä seinävierellä muutakin hommaa.
Mitäkö hommaa hänellä tässä oli? Suksiaan hän asetteli seinää vasten pystyyn. Sukset nähkääs, ovat ne vain olevinaan sukset, itsessään kuolleet kapineet, mutta välistä ne voivat saada niin merkillisen paljon eloa ja epävakaisuutta, millään et saa niitä seinää vasten pystyyn asettumaan. Jos käännät niistä silmäsi, niin jo romahtavat maahan ja säikyttävät koko nukkuvan talon hereille. Säikyttävät naisen tupasessa ja säikyttävät Ilja Huurinaisen tuvan peräkamarissa ja lapsetkin jumalan luomat säikyttelevät, mokomat kiusankappaleet.
Niin Yrjö siinä kähmii ja hommailee, suksilleen vihoittelee, kun eivät ne asettuneet seinää vasten. Nauroiko kuuhut hänen hommilleen? Jos lienee nauranut, hymyillyt naamansa leveydeltä, hävytön kurkistella. Mitä Yrjö hänestä välitti, pois hän aikoi tästä hävitä, mennä tupaseensa, niin lopetti tuo pyöreänaama hänelle nauramisen.
Vai hävettikö häntä mennä tupaseensa, kolistella naisensa hereille, kun oli lähtiessään sanonut Huhusvaaraan yöpyvänsä? Jos lienee hävettänyt, mistä hän niin tarkoin tiesi, oliko se häpeämistä vai jotain muuta, kummallista pelkoa. Miten kauan lie kähminytkään, ennenkuin ovea kolisti, ja miten kauan lie viipynyt, ennenkuin naisensa tuli avaamaan. Mistä Yrjö kaikki nämä asiat muisti ja tiesi, liian paljon näitä oli yhdeksi kertaa. Ja kun vielä rupesi väsyttämään, jalat äkkiä kävivät niin merkillisen raskaiksi. Niin raskaat olivat hänen jalkansa, että kun nainen säikähtyneenä oli avannut hänelle oven ja vetäytynyt takaisin tupaseen, niin Yrjön piti pysähtyä pimeään porstuaan hiukan hengähtämään, ennenkuin jaksoi tupaan mennä.
Kun hän vihdoin ovesta sisälle työntyy, niin nainen jo illallisen laittamispuuhissa häärii, tuvan lattialla liikkuu. Poikaset ovat heränneet, niitä nainen suostuttelee peitteensä alla pysymään.
Kalpea oli Yrjö, sekö hiihtäminen lie voimat vienyt, ei tahdo saada enimpiä vaatteitaan riisutuksi. Ja silmät valaistussa tupasessa huomaavat sellaista, jota ei halajaisi huomata. Ne näkevät, että nurkassa oleva vuode on koskematon, siihen on kiireessä heitetty rykelmä vaatteita, mutta muuten se on koskematon. Oli tämä lumousta, Yrjö tiesi, että hänen naisensa oli tuossa nukkunut, ja nyt vuode tuolla tavoin hänen silmissään kummittelee. Sairaaksi hän on varmaan tulemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Hänen naisensakin huomaa, että hän ei ole terve, alkaa huolestuneena tiedustella, jos hän on vilustunut.
— Ka jos lienen vähän vilustunut, matkalla lepäilin ja siitä lienen vilustunut.
Vasta hetkisen perästä hän huomaa lisätä:
— Niin kummasti taivas pohjan puolella kumotti, pelkäsin sen pyryä ennustavan huomiseksi. Niin häädyin yötä myöten takaisin hiihtämään.