Jo on saanut nainen ruokaa pöydälle ja ehdottaa, että jos Yrjö viinaryypyn ottaisi.
— Ka pitänee ottaa ryyppy viinaa, niin siitäpä vilustuminen kaikkoaa.
Ei Yrjö naiseensa katso, kun tämä tulee pöydän luo viinaryyppyä kaatamaan. Mutta minkäs hän sille mahtoi, hänen silmänsä näkevät, miten pulloa pitelevä käsi vapisee. Kaikki hänen pitää huomata, kun hän kääntää katseensa vapisevasta kädestä, niin eikös se osu suoraan kamarimökin oveen, joka on jäänyt hieman raolleen. Oli tuo Ilja Huurinainenkin, niin huolimattomasti ovensa sulki, ja kaikki nämä asiat nyt yhdellä kertaa tulevat häntä kiusaamaan. Jo ajattelee Yrjö, että parempi oisi ollut salolle yöpyä, oisi tekaissut sinne suojaavan kuusikon laitaan rakovalkean, niin sen ääressä oisi makeasti uinaillut. Tai oisi nukkunut Huhusvaaran torpassa, mutta pitipäs pahan kehnon tai muun metsällisen hänet taipaleelle houkutella.
Uunin viereen lavitsalle Yrjö nukkumaan kävi. Siihen pyysi naisen vuoteensa laittamaan, sanoi siinä lämpimässä paremmin nukkuvansa, kun oli vilustunut.
Mutta oisikos uni tullut hänen silmäänsä, vaikka niin tunsi itsensä uupuneeksi. Ei tullut uni, vaikka kerran ja toisenkin silmänsä risti, lepoa siunattua itselleen toivotteli. Pois oli yön siunattu lepo häneltä ryöstetty, kaikki oli häneltä ryöstetty, pirttinsä pyhäinen puhtaus ryvetetty, kaikki ryöstetty tai muuten mennyt. Kauas oisi pakenemaan mieli tehnyt, kauas salolle painumaan, kuun kuulumattomiin häviämään, niin siellä ei oisi ollut vierasta silmää hänen häpeätään näkemässä.
On merkillistä miten pienoiseen pirttiin ja yön hiljaisuuteen mahtuu paljon ahdistavaa tuskaa ja kummaa painostusta. Luulisi seinien hajoavan tuon tukahuttavan painon alla, mutta eivätpäs vain hajoa.
Tunsi Yrjö hyvin tämän ahdistavan painon ja kuuli hän hyvin pimeässä hiljaisuudessa, että toisetkin nukkujat sen tunsivat. Unettomana hänen naisensa vuoteella venyi, kuuli Yrjö hengityksestä, että ei ollut se nukkuvan rauhaisaa hengitystä. Ja Ilja Huurinainenkin pienessä kamarissa valvoi. Tavallisesti Ilja nukkuessaan kuorsasi, niin että seinät jyrisi, mutta nyt kamarimökissä oli merkillisen hiljaista. Siitä Yrjö tiesi sielläkin valvottavan. Kaikki he valvoivat ja kuuntelivat yön ahdistavaa hiljaisuutta. Ja yö itse heidän kerallansa kuunteli.
VIII.
Louhivaaran Yrjö metsiä hiihtelee, rauhatonna samoilee. Pois kotoaan paeta tahtoi oman naisensa häpeää näkemästä ja tuntemasta, luuli kaukana salolla, erämiehen poluilla unohduksen löytävänsä. Mutta oisikos unohdus siellä löytynyt. Ei löytynyt unohdusta, ei pakeneminen tehnyt nähtyä näkemättömäksi, ei tuntoa tuntemaansa jäljiltään häivytellyt. Pysähtyi hän selkosen reunassa hiihdostaan huoahtamaan, niin jo hongikossa närhit ja harakat ilakoimaan: "Kas kas, tuossa on se Louhivaaran hiihtäjä, mies mokoma, jonka naisen vieras tukkilaisherra nauratteli!" Painui hän korpeen, niin jo korpi kuolleeksi luulemansa elämään rupesi. Jokaisen kuusen takaa kuuluu ripsettä ja rapsetta, vilahtelee vilahtelee talviaistonttuja, korven pikku menninkäisiä, ne hänelle piilopaikoistaan ilkastelevat: "Tännekö tulit, Louhivaaran hiihtäjä, naisesi naurattajaa tänne pakenit!"
Näin häpeä tunteinansa häntä vainosi ja ahdisti, syvälle syöpyi sielunsa pohjaan. Outo oli hän, metsien mies, tällaisiin elämän kokemuksiin. Ikänsä kaiken oli hyvää ihmisistä uskonut, niin oli isänsä neuvonut, niin oli äitinsä vanhauskolainen opettanut. Hyvää oli hän omasta naisestaan uskonut, luuli naisen pyhänä pitävän kerran antamansa lupauksen. Luuli myös Ilja Huurinaisen, vieraan tukkilaisherran, pyhänä pitävän hänen pienoisen pirttinsä puhtauden. Niin oli hän luullut, yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettu metsien mies. Nyt oli hänen hyvä uskonsa särkynyt, hänen yksinkertaisen elämänsä luja perusta hajalle mennyt, oma naisensa ja Ilja Huurinainen olivat hänelle paljastaneet maailman pahuuden. Syvälle se hänen sieluunsa koski, jo tunsi sairaaksi tulevansa metsien mies.