Rauhatonna hän hiihtelee, ilman päämäärää harhailee, niin kerran huomaamattaan joutui Naurisvaaran tukkityömaan lähettyville. Viimoiksi oli Yrjö sinne hiihtämistä ajatellut, mutta mikä lie näkymätön vetäjä hänen suksenlatunsa sinne johdattanut, vasta avonaisen työmaan rannakseen jouduttuaan huomasi pysähtyä.
Siinä hän seisoo hämmästyneenä, yllätyksen lainaamana. Jo oli hävitys laajalle levinnyt, silmänkantamattomiin ulottui kaadettu alue, jolta kaikki puut oli viety putipuhtaaksi. Vain puoliksi lumeen hautautuneet latvukset, hangesta esille pistävät oksantyngät tuhotyöstä kertoivat. Niin ne ojentelivat nuo oksantyngät kuin vainajien luurankokädet, kuin oisivat armahdusta anelleet. Mutta kukas kuuli niiden mieltä hellyttävää anelua, kuuliko metsäherra vai kuulivatko nuo miehet, joita joka puolella hänen ympärillään hääri lumisina ja hikisinä, hääri ja teutaroi kuin pieniä paholaisia.
Mutta kas tuolla vähän kauempana oli jotakin kummaa tapahtunut. Joka suunnalta sinne kiiruhtaa työnsä kesken jättäneitä miehiä, käsistään kirveet ja kanget viskaavat, hevoset saavat jäädä kuomaansa odottamaan, niin on kaikilla kiire ja hoppu tuonne yhteen rykelmään. Siellä jo miehiä kihisee kuin muurahaisia, käsillään viittilöivät, jotakin kaivavat kaatuneen honka jättiläisen latvuksen alta.
Uteliaana Yrjö lähemmäs hiihti ja sai hän heti miesjoukon luo tultuaan kuulla suuren onnettomuuden tapahtuneen. Kaatuneen hongan latvus oli kaksi miestä lyönyt alleen, pahasti oli ne ruhjonut toisen hongan runkoa vasten, kun eivät ajoissa huomanneet paeta. Kumma uteliaisuus Yrjön mielen valtaa, tiheään ahtautuneen miesjoukon päiden yli hän kurkistelee nähdäkseen lähempää onnettomuuden uhrit. Siinä ne olivat miesjoukon keskellä, paraillaan niitä hevosloimiin kääritään, veri punaa tallattua ja sotkettua lunta. Joku viittilöi ja komentelee tungeskeli joita pois tieltä väistymään.
Nyt lähtivät niitä kantamaan lähinnä seisovan hevosen rekeen. Toinen on aivan nuori mies, melkein poikanen, mutta toisella on rehevä täysparta, jota suusta juokseva veri punaa. Säpsähti Yrjö, kun tätä parrakasta miestä hänen ohitsensa kannettiin. Mutta lie hänen silmissään näyttänyt kuin oisi tuo veriseen loimeen kääritty mies ollut Ilja Huurinainen, tukka oli aivan samanlainen, hajallaan aaltoileva tukka, ja veren punaama parta, ota anna Ilja Huurinaisen parta. Unohti silloin Yrjö itsensä, hänen huuliltaan pääsi:
— Tuohan on Ilja Huurinainen, itse Ilja Huurinainen!
Naurahti joku vanhempi mies hänen vieressään ja sanoi:
— Joskus voi toinen mies toiselta näyttää, sitä sattuu kyllä sellaista. Vaikka ei tuo mies näytä niin paljon Ilja Huurinaiselta, kun vähän tarkemmin katsoo.
Sattuivatko nämä sanat Yrjön mieleen? Niin sattuivat kuin oisi hänet pahanteosta kiinni tavoitettu. Hämilleen hän joutuu, syrjään vetäytyy, mutta vanha mies vielä hänen jälkeensä katsahti ja naurahti, aivan kuin oisi merkitsevästi toistanut: "Sitä sattuu kyllä, toinen mies voi toiselta näyttää."
Tämä tapahtuma syöpyi syvälle Yrjön mieleen. Hän ajattelee metsiä hiihdellessään, että paha kehno se niin hänen silmänsä lumosi, pani sen parrakkaan miehen Ilja Huurinaiselta näyttämään. Ja tuo toinen vanha mies, kuka lienee ollut, pani merkille miten hän pahan lumoissa kulki. Kun ei vain toisillekin menisi huomiotaan kertomaan.