Pahalta tuntuu Yrjöstä, melkein vaaralliselta joutua toistamiseen työmaan rannakseen. Ja yhäti häntä sinne vain veti. Muuanne oli hiihtävinhän, sieltä jälleen itsensä löysi, siihen vasta hiihdostaan havahtui, kun kirveen kolketta ympärillään kuuli, kun näki avonaisen työmaan edessään. Mikä häntä tänne hiihdätti, kuvasteliko mielessään salainen toivo, että toisen kerran näkisi saman mitä oli silloin kerran nähnyt? Oli tämä kummallista, lumotuksi hän oli tulemassa, pahan pääsemättömiin lumoihin joutumassa.
Hän lähtee Pohjoiskorven purolle hiihtelemään. Siellä hän mieli saukon jälkiä tarkastella, mutta sieltä hänet näitä jälkiä seuraillessa veti Louhijärven rantaan.
Jo siinä uusi ihme hänen eteensä aukeni: hyvinkin kilometrin laajuudelta oli Louhijärven ranta täpäten täynnä suuria tukkiröykkiöitä. Oli siinä jo tuhansia ja kymmeniä tuhansia komeita honka jättiläisiä ja yhtä komeita koiven kuusia tasaisiin pinoihin ladottuina. Muutamat pinot olivat hyvin korkeita ja oli niiden alle maata vasten asetettu vahvoja telapuita, jotta tukit eivät pehmeään suohon vajoaisi. Siellä täällä huomasi Yrjö telapuiden rupeavan pettämään, eivät nähtävästi arvanneet tätä rannikkoa niin veteläksi kuin se paikotellen oli. Mitä tässä moiset varustukset, ennen kevättä varmaan moni noista tukkiröykkiöistä rupeaisi liikahtelemaan, hajoaisi.
Hitaasti, omia aikojaan Yrjö hiihtelee, tukkiröykkiöitä tarkastelee. Runsaasti oli täälläkin miehiä ja hevosia ja kaikilla näkyi olevan tulinen kiire työssään. Hevosmiehet purkivat kuormiaan, vipujen ja kankien avulla raskaita tukkeja röykkiöihin vierittelivät. Mittamiehet ympärillä häärivät, leimasinrauta iskettiin reestä vieritetyn tukin latvapäähän, sillä norjalaisen merkki raapaistiin ja sitten mittahaka sovitettiin. Sukkelaan työ sujui, itse Ilja Huurinainen kaikkea valvoi ja silmällä piti. Välistä hän istahti korkean tukkikasan viereen, siinä suuret mittakirjansa polvilleen levitti. Asko Martikainen, hänen lähin apulaisensa, tukkikasan leimamerkkejä tarkasteli, hänelle huomioitaan saneli, mutta huoletonna istui Ilja Huurinainen. Ei näkynyt muistavan, että tukkikasa oli pettävällä pohjalla, telapuut suohon sortumassa.
Kun Yrjö hiihdellessään vanhan mittamiehen Iikka Penttisen tapasi, niin hänelle haastelemaan rupesi:
— Jo on tähän puuta ajettu, jos vain pohja alla kestänee.
— Kissaa se kestää, ennen kevättä on toinen puoli noista pinoista suohon vajonnut.
Iikka Penttinen huitaisi kädellään. Hetkisen vaikeni ja sitten lisäsi:
— Jos pahoja ennustanen, mutta ei kenenkään pitäisi jumalaansa kiusata.
Hämmästyi Yrjö näistä sanoista, mutta vanha Iikka Penttinen selitti, mitä hän jumalan kiusaamisella tarkoitti. Itseään Ilja Huurinaista hän sanoi tarkoittavansa. Oli kerran Ilja jo ollut vähällä joutua vierivän tukkikasan alle, mutta muistikos saamaansa varoitusta. Ei muistanut, mokoma hutilus miehiään, tuolla taas niin huoletonna istui, mittakirja polvillaan, ja kuolema päänsä päällä häilyi.