Unohtumattomaksi syöpyi tämä näkemänsä ja kuulemansa Louhivaaran Yrjön mieleen. Vai niin Ilja Huurinainen jumalaansa kiusasi, ei ajatellut, että jumala voisi hänelle kerran kostaa. Miten lienee Yrjöstä niin tuntunut, että metsien jumalalla oisi paljon kostettavaa Ilja Huurinaiselle, paljon tihuja töitä. Vai ajatteliko hän omaa kosteaan? Mistä hän tiesi, jos sitä ajatteli. Alati vain tämän jälkeen mielikuvituksessaan näki suohon sortuvia, vieriviä tukkikasoja, ja Ilja Huurinaisen hän näki hautautuvan vierivien tukkien alle. Suuri miesjoukko hänet sieltä esille kaivoi ja hevosloimeen käärittynä hänet pois kannettiin, paitansa verta valuen, tuo komea täysparta.
Näin kaikki näkemänsä ja kuulemansa Yrjön muistossa suli yhdeksi kiinteäksi mielikuvaksi. Se yhtenään häntä kiusasi, yhtenään väikkyi hänen mielessään. Yrjö ajattelee, että paha kehno se hänelle näitä kummia kuvia näytteli, häntä pahan tielle houkutteli. Hän silmiään ristii, pyhän nimeä mainitsee painajaisestaan eroon päästäkseen. Mutta kun luuli pääsevänsä sen kynsistä, niin jo toista tietä luokse luikerti. Kun Ilja Huurinainen mielestä unohtui, niin silloin jo metsäherrakin rupesi Yrjöstä pahalta ja petolliselta näyttämään. Kun hän Louhivaaran alla olevassa koivikossa hiihdellessään muisti metsäherran puheita, niin siltä alkoi hänestä tuntua, että narrinaan metsäherra oli häntä vain pitänyt. Oli varmaan metsäherra hänen onnettomuutensa edeltäpäin aavistanut, mistä lienee aavistanut ja nähnyt, ja niin häntä enemmän kiusatakseen vain mokomia hänelle kuvaili.
Kotona oli Yrjön olo kaikkein vaikeinta, siellä niin kumma likaisuus tuntui joka sopesta löyhkävän. Nainen varmaan oli niin huolimattomaksi tullut, pirtin pyhäisen puhtauden antoi mennä menojaan. Miettii Yrjö, miettii mielessään, että jo maammo vainaja varmaan siunaisi tätä likaisuutta, hänen naiselleen kyytiä antaisi. Mutta olikos hänestä antamaan, vaikea oli naiselleen mennä puhumaan, häntä neuvomaan. Häpesi Yrjö naisensa puolesta, voi miten häpesi tätä kuvaamatonta surkeutta.
Liekö nainen itsekin vähän hävennyt tai muuten pelännyt. Usein olivat silmänsä itkemisestä punaiset, arkana askareissaan liikkui. Vaikka Yrjö ei naiselleen pahaa sanaa sanonut, niin kumma arkuus näkyi naisen mielen vallanneen. Vai oisiko juuri Yrjön itseensä sulkeutuva rauhallisuus naista peloittanut, jos lienee aavistanut lähenevää onnettomuutta, salaperäisenä uhkaavaa.
Niin kuluvat päivät, raskaat ja painostavat päivät. Mutta Ilja Huurinainen vain eleli niinkuin ei mitään kummempaa oisi tapahtunut. Mainio mies oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies, ei paljon välitä tämmöisistä tapahtumista. Jo on päässyt entiselleen, taas iltaisin totia maistelee. Yrjöllekin väkevää totia tarjoilee, on ruvennut häntä jälleen norjalaisen mieheksi houkuttelemaan.
IX.
Pohjoiskorven purolla Louhivaaran Yrjö puuhailee. Saukkoa hän on ruvennut siellä pyytämään, luuli metsien mies lumoista kiusaavista sillä pääsevänsä, kun mielityöhönsä turvautui. Niin hän kotoaan kantoi suuren rykelmän saukonrautoja, lujasti lyöviä pykälikkäitä sankarautoja, ne mustien kiiltokarvojen kulkureijille viritteli. Nyt hän reikien alapuolella vedenpitävää sulkua rakentelee.
Oli sulun rakentamisessa aika paljon puuhaa. Ensin piti jää särkeä koko puron leveydeltä, sitten paalut pohjaan lyödä, lujat vaajat iskeä ja vihdoin näiden vaajojen väli havua täyteen tallata, havua ja muuta sammalta sekaisin. Oli hikeen asti ahertamista, jos tahtoi pitävää työtä tehdä. Vasta iltahämärissä sai Yrjö sulkunsa valmiiksi. Nyt hän sen tehoisuutta tarkastelee, mielihyvissään hykähtelee, kun sulusta ylöspäin alkaa puron rannoille ilmestyä lumeen vetisiä läikkiä. Juurien alusontelot ja komot vedellä täyttyvät, jään alta kuuluu hiljaista pulinaa, veden loiskahtelua. Jo on pari kulkureikää jäänyt veden täyttämälle alueelle, mutta ylempänä on vielä kaksi reikää tulvan tapaamattomina.
Yrjö käy vielä kerran sulkunsa tarkastamassa, huolellisesti hän tukkii siihen ilmestyneet vähäiset vuodot. Nyt se on hyvä ja pitävä, nyt tulva jo viimeisiä reikiä lähentelee, on käsissä jännittävät hetket.
Viimeisten kulkureikien vaiheille Yrjö vahtiin asettuu. Hievahtamatta hän kyyköttää suuren korpikuusen juurella, sormi valmiina pyssyn liipasimella. Nähkääs, Yrjö, ei rautoihinsa luottanut, ne saattoivat veden kohotessa kiinni jäätyä ja musta kiiltokarva, viekas veitikka, ujuttausi niiden läpi varovasti jäälle, niitä laukaisematta tiehensä livahti. Vaan kun pyssymies varansa piti, niin eipä viekkaus pelastanut jään alla piileskelijää.