Kovassa touhussaan ei Yrjö ole hämärän tuloa huomannut. Nopeaan tulikin hämärä tänä päivänä, taivas pilveen vetäytyi ja pimensi ilman syvän korven kohdussa, ennen aikojaan pimensi. Mitä lie valmistellut talviainen, kunnollista lumituiskua lienee valmistellut. Niin ilma sakoo ja jo tohahteli tuuli raskaasti kuusikon latvoissa, tohahteli ja tuprunaan sieltä oksille kertynyttä lunta maahan karisteli. Nämä olivat talviaisen valmisteluja, puisteli vähän turkkiaan, keventeli enintä taakkaansa. Mutta sitäkö Yrjö touhussaan huomaisi, kun hän täynnä erämiehen jännitystä piilopaikassaan vaanii. Vielä hän hämärältä mainiosti riistan näkisi, ei livahtaisi hänen tarkalta luodiltaan karkuun musta kiiltokarva.
Mutta kas kun talviainen turkkiaan puistelee hämärtyvässä korvessa, niin siellä herää silloin paljon elämää. Väkeä kaikenlaista liikkeelle lähtee, pieniä talviaistonttuja kuusikon kätköissä vilistää, puikkelehtii ja vilistää tonttuja ja muita menninkäisiä. Ja paha kehnokin silloin korvessa omilla asioillaan kulkee, on sillä siellä hommaa ja kähmimistä kaikenlaista.
Sattui se nytkin liikkeellä olemaan, karvajalkainen kähmijä, mistä lienee matkoiltaan tulossa ollut, niin siinä purolla yhytti Louhivaaran Yrjön saukkoa vaanimassa. Tietäähän kehnon karvajalkaisen, mitä se tekee kujeita, kun hämärissä saukon pyydystäjän yhyttää. Se lyöttäytyi Yrjön kera samaan hommaan, kyykistyi Yrjön selän taakse vaanimaan. Mistäs Yrjö hämärissä kehnon tuloa huomasi.
Niin he nyt siinä kyyköttävät ja vahtivat, kehno Yrjön selän takana kyyköttää, luihuja korviaan liikuttelee. Sillä oli muuta mielessään ja nytkös se alkoi kummiaan tehdä: Niin sotki saukon pyyntihomman pahanpäiväisesti, Yrjöstä alkaa yhtäkkiä tuntua, ettei hän kyykötäkään saukkoa vahtimassa, vaan toista hän vaanii otusta. Itseään Ilja Huurinaista hän on vaanivinaan, sitä hän tähystää, että Iljan suuri puuhkalakki kohoaisi varovasti tuolta avannosta, kohoaisi ensin Iljan lakki ja sitten vähitellen koko parrakas pää, ovelat veitikkasilmät pälyen ja vilkuillen joka puolelle. Hän puristaa lujemmin pyssynsä piippua, sormi kopeloi varoen liipasinta tullakseen vakuutetuksi, että se toimii nopeasti ja herkästi. Kohoa nyt Ilja Huurinainen, ujutaikse ahtaasta reijästäsi näkyviin, mokoma naisten naurattaja!
Tuuli tohisee raskaasti metsässä, hämärä on sakenemassa pimeydeksi, ja silloin kehno taas asian toiseksi sotki: Niin nyt Yrjöstä alkaa tuntua, ettei Ilja Huurinainen enää olekaan jään alla piileskelemässä, vaan on jo jostakin salareijästä ylös kömpinyt ja nyt hänen takanaan ilkkuen nauraa virnistelee hänen turhalle vaanimiselleen. Ihan selvään hän on takanaan kuulevinaan naurun hihitystä ja metsässä risahtelee, liikkuu ja risahtelee. Hän vilkaisee taakseen ja silloin hän havahtui lumouksestaan. Jo tajusi Yrjö, että paha kehno hänen takanaan oli kujeitaan tekemässä, hän silmiään ristii, kolme kertaa silmiään ristii ja siunauksen lukee. Ja kun kolme kertaa silmänsä ristitään ja siunaus luetaan, niin ei silloin enää kehnon auta muu kuin vilistä tiehesi, vilistä sen minkä pääset karvaisilla kolvillasi.
Ja tuskin oli Yrjö tästä pahan lumouksesta päässyt, kun kulkureijällä jokin liikahti, kuului helähtävä napsahdus ja pelmahti, pelmahti hangella musta otus. Nopeasti Yrjön pyssy kohoaa, mutta kun hän huomasi otuksen riuhtovan ja heittelehtivän lumessa, niin arvasi sen lujasti tarttuneen hänen virittämiinsä rautoihin. Mitäs siihen enää laukausta ampumaan, hän harppasi otuksen luo ja kolhaisi sen pyssynsä perällä tuperruksiin. Hän ennätti parahiksi tämän tehdä, se veitikka oli rautoineen päivineen survoutumassa avantoon, jään alle kuolemaan paeta mieli.
Komea on Yrjön saama otus, pitkä ja lihava, sen musta ja tiheä karva on silkinhieno. Hyvin Yrjö sen kädellään tunsi, vaikka pimeä estikin tarkemmin näkemästä. Oli siinä komokkopurojen asukas kaikkein parhainta lajia. Mutta nyt juolahtaa Yrjön mieleen, että jos se oisikin kehno itse, kun on niin komeaksi tekeytynyt. Hän taasen silmiään ristii, siunauksen lukee, ja kun silloin otus ei hävinnyt olemattomiin, niin siitä hän tiesi sen saukon olevan, kiiltokarvan pyytämänsä.
Hyvillä mielin hän saaliin selkäänsä nostaa, rautoineen päivineen olalleen heittää ja niin lähtee pimeän korven läpi kotiinsa hiihtämään.
Tuuli on yltynyt rajuksi lumimyrskyksi, korvessa rytisee ja ryskää, kun talviainen siellä tietään kulkee. Hyvin sentään meni matkanteko korven suojaavassa kuusikossa, mutta kun Yrjö joutui Naurisvaaran aukealle työmaalle, niin siinä jo vastaan ruoskiva lumi ja räntä pyrki silmät sokaisemaan. Vähät sentään Yrjö, itsestään, mielihyvää hän tuntee, kun talviainen vähän tasoitteli Ilja Huurinaisen miesjoukon jälkiä. Saivat muutaman päivän hikoilla, ennenkuin tämän pyräkän hautaamat tiet saataisiin avatuiksi, saivat päivän työtä tehdä, lapiot kourassa heilua oikein miesvoimalla, Näin Yrjö mielihyvissään ajattelee, hitaasti eteenpäin urrii.
Mutta olivat ne suuremmat vallat tänä yönä varanneet hänelle vielä yhden yllätyksen, kaikkein suurimman yllätyksen: Alkaa näkyä hänen silmiinsä lumisesta pimeydestä kumma kumotus, kuin suuri tulipalo oisi siellä ollut. Hätkähtää Yrjö, että joko paha kehno taas hänelle kujeilee, seisahtuu suksillaan ja tähystelee tiukasti näkyvää kumotusta, pyyhkii rähmäisiä silmiään, lumen sokaisemia, ja taas tähystelee.