Ja jo tuli silloin Yrjö vakuutetuksi, ettei tämä näkemänsä ollut pahan kehnon kujeita, vaan tulipalo siellä tosiaan oli. Se näkyi työmaan rannaksesta niiltä paikoilta, missä norjalaisen tukkilaistupien piti olla.
Mikä lie silloin Yrjön mielen vallannut, oliko se uteliaisuutta vai mielihyvää vai mitä muuta lie ollut. Niin vain läksi häntä eteenpäin hiihdättämään, niin kummasti häntä hoputti lähemmäksi pääsemään, jotta paremmin näkisi myrskyn kiihdyttämän palon. Ja jo näkee hän sen, näkee miten tervaisista honkahirsistä kyhätty tukkilaistupa roihuaa kuin öljyllä valeltu. Liekit lentelevät rajun tuulen pieksäminä kauas yöhön, ne nuoleskelevat lähellä olevien kuusten latvoja, ne hyppelevät, hyppelevät rätisevinä, säkeniä syytävinä kimppuina ja lennättelevät mukanaan palavia kekäleitä. Melkein kokonaisia tulessa roihuavia honkahirsiä ne kauas metsään lennättelevät. Ja Yrjö näkee miten palon ympärillä miehiä kihisee, puolipukimissaan olevia miehiä. On siinä miestä kihisemässä ja juoksentelemassa, huitovat ja hosuvat käsillään, lumimyrsky niitä vihaisesti ruoskii ja kurittaa, ne näyttävät myrskyn käsissä huitovilta ja hyppiviltä pieniltä paholaisilta.
Viimeisen taipaleen Yrjö myötärinnettä laski, niin hän tulla kohahti palon ympärillä kihisevän miesjoukon keskelle kuin öinen kummitus tai muu luminen kyöpeli. Säikähti miesjoukko, jo ennestään pökerryksissä oleva, pahanpäiväisesti hänen tuloaan säikähti. Jo siinä yksi siunailee, toinen sadattelee, kauemmas hänen lähettyviltään peräytyvät. Mutta Yrjö mielihyvissään nauraa:
— Ka mitäpä minusta pelästyitte, metsänkävijästä!
Vai ei häntä pelästyä, niin mokoma oli hän näkemys, kuin itse ukko talviainen, hankihyyppä myrskyn lietsoja. Tottapa sitä lie ollutkin kumma kulkemassa, tihujaan tekemässä pimeänä myrsky-yönä. Ja mikä ihmeen otus hänellä oli vielä selässään, musta ryökäle?
— Ka saukkohan tämä on, tottapa saukon tuntenette.
Yrjö riiputtaa saalistaan kaikkien nähtävänä, miesjoukolle kertoo miten hän oli pyyntihommassaan myöhästynyt. Ja sieltä kun tulossa oli, niin täältä kumman kumotuksen näki, sitä katsomaan päätyi.
Toiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä turvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua ja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä jo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää korjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa, korskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt karkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat ottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat. Oli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin pillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä pakoon.
Näki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista ja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon mukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä lie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun maatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen ahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt, sitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi.
On palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa sinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin käärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet asettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä tavoin tuvassa tilaa toisille.