Hänelle näytetään Asko Martikainen.
Vavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot näki.
Syrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani merkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut.
Vanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen lopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa:
— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt olen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät minulta hyvän apulaisen.
Ei sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei tuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla pyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle määräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä ihmisten ilmoille saattamaan.
— Ei ole tässä tiloja sairaalalle!
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin miesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui.
Sinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin maistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä kiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa ja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään papereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään lähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn konjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa saalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee:
— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset! Vai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun riistasi peijaisia?