— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö.
— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen antimilleen peijaisia pidetä.
Vielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan toisen asian ja ääneen naurahtaa:
— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä yksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen peijaiset.
Hän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös hyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän siitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja Askon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista annettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut. Molemmille peijaiset kustansi!
Tämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän jo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen sekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua:
— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä, riistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka jälkiä olet vaanimaan lähtenyt.
Miten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät muistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja Huurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja niin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa.
Mutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo:
— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt pitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä miehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen. Tule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain vähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin.