Näin parantumaton oli Ilja Huurinainen, erehtyi Louhivaaran Yrjö, jos luuli väkevämmän vallan varoitusten hänen mieltään muuttavan. Muuttumaton on Ilja, entisellään työmaalla isännöipi, entinen on mies Louhivaaran pirtin peräkamarissa elostaessaan. Jos ei liene toisaanne päin vähän muuttunut. Niin Yrjöstä alkaa tuntua, että Ilja Huurinainen heillä nyt jo isännöipi ja hän itse on vieras omassa tupasessaan, armoilla eläjä.
Mistä lienee moinen kumma tunto mieleen tullut. Yrjö mietiskelee, mietiskelee ja niin hän päättelee, että hänen naisensa ja Ilja ovat ruvenneet yhtä puolta pitämään ja hänet syrjään työntävät, vieraaksi tekevät. Liekö näissä päätelmissä perää ollut, liekö Yrjön nainen jälleen pahan pelkonsa, ankeat aavistuksensa unohtanut, vai muutenko Yrjöstä vain siltä tuntui. Saattoi koko kumma tunto siitä johtua, että Yrjö ei enää ollut vapaa mies, vaan Ilja Huurinaisen käskyläinen. Yrjö oli tottunut omissa oloissaan elämään, erämiehenä metsiä samoilemaan ja nyt oli hän kammitsoitu. Yrjö kärsi tästä, niinkuin metsien suureen vapauteen tottunut eläin kärsii, kun se rautaiseen häkkiin suljetaan. Ei Yrjön mieleen juolahtanut ajatus, että hän tästä elämänsä muutoksesta niin paljon kärsi. Muuta hän kuvitteli mielessään, kaikenlaisia kummia kuvitelmia: usein oli hän näkevinään, miten hänen naisensa ja Ilja Huurinainen salavihkaa toisilleen silmää iskivät, usein oli hänen korvansa kuulevinaan, miten ne hänen selkänsä takana sopottelivat ja supattelivat. Mistä sen tiesi, jos Yrjö ensinkään näki ja kuuli tällaista. Se näkymätön viekas veijari vain pani Yrjön niin näkemään ja kuulemaan.
Oli se taas tehnyt Yrjölle hyvät kepposet. Vai eikö Yrjön oikea vaisto, syvällisempi tunto viimeiseen asti vastustanut norjalaisen mieheksi rupeamista. Mutta pitipäs sen näkymättömän veijarin silloin Asko Martikaisen peijaisia juotaessa hänen rinnalleen ilmestyä ja hänen puolestaan myönnyttää: "Ka jos pitänee norjalaisen mieheksi ruveta." Niin se oli Yrjön puolesta myönnyttänyt, tehnyt Yrjöstä Ilja Huurinaisen käskyläisen. Ja nyt se veti Yrjöä hellittämättä omalle tielleen, pani Yrjön näkemään ja kuulemaan kaikenlaista olematonta.
Se keksi taas toisenlaisen kepposen: Kun Yrjö katselee, katselee tupasensa nurkassa olevaa vanhaa pyhimyskuvaa, niin siihen karvajalkainen kehno hänen rinnalleen ilmestyy ja häntä neuvoo, että piti kätkeä tämä kuva piiloon. Ei ollut muka silloin hänen maammo vainajansa näkemässä ja soimaamassa hänen häpeätään. No Yrjö kuvan kätkee pieneen arkkuseensa, vaatteiden alle peittelee, jotta ei vanhauskolaisen maammonsa muisto yhtenään mieleen tulisi. Mutta tämän päivän perästä Yrjö vasta varsin vieraaksi tupasensa tunsi, ei ollut siinä enää mitään hänen omaansa, ei mikään häntä enää ovesta sisään astuessa tervetulleeksi toivottanut. Jo säikähti Yrjö tätä muutosta, oli aivan ihmeellistä, miten tyhjältä ja vieraalta tupa tuntui, kun kuva oli poissa. Mutta se näkymätön veijari vain nauroi Yrjön säikähdykselle.
Työmaalla rupesi myös kummia asiota tapahtumaan. Kun Ilja Huurinainen ja Yrjö Louhijärven rannassa mittamiesten jälkiä tarkastavat, niin huomaa Yrjö muutamana päivänä harakan hyppelevän korkean tukkikasan harjalla. Se keikkui ja hyppeli siinä pitkän aikaa, nauroi välillä ja taas hyppelemään rupesi. Yrjö ajattelee, että mitähän tuo harakka tuossa iloaan pitää. Mutta kun myöhemmin saman tukkikasan ohi kulkevat, niin silloin Yrjö näkee sen telapuiden ruvenneen liikahtelemaan ja pettämään. Se oli merkillisen korkeaksi vuo vattu tukkikasa ja nyt sen telapuut alkoivat suohon upota. Kasan harjalta oli jo yksi honkatukki alas vierähtänyt, motkotti maassa aivan kasan vieressä. Yrjö ajattelee, että tuo tukki oli niinkuin istuimeksi asetettu, istahtaisi siihen mies, niin valeen saisi koko tukkikasan niskaansa.
Kaiken tämän Yrjö panee merkille tarkemmin asiaa ajattelematta. Ohimennessään huomaa ja merkille panee. Vasta vähän myöhemmin hän muisti, miten harakka oli siinä kasan päällä nauranut ja ilakoinut. Niin silloin Yrjö mielessään miettii, että itse paha kehno siinä oli ollut ilakoimassa, oli vain harakaksi tekeytynyt häntä pettääkseen.
Sen perästä Yrjö koetti tätä tukkikasaa kiertää, mutta kun se oli heidän kulkutiensä varressa, niin vaikea oli ohi päästä sitä näkemättä. Kulkee hän taas kerran siitä aamuhämärissä ohi, niin huomaa telapuiden vielä enemmän uponneen. Ja miten lie silloin Yrjön silmissä niin kuvastanut, kuin oisi tukkikasan vieressä maassa mötköttävällä hirrellä mies istunut. Säikähti Yrjö, ei uskaltanut enää sinne päin vilkaista, mutta hän tunsi mennessään, että yhä mies istui siinä, lyhyt takkiturkki yllään ja suuri mittakirja polvillaan. Ota anna Ilja Huurinaisen näköinen mies, niinkuin itse Ilja oisi siinä istunut, mittakirjojaan tarkastellut.
Yrjö tiesi, ettei Ilja Huurinainen ollut vielä työmaalla, oli jäänyt hänestä tukkilaistuville. Hän silmiään ristii pahan lumoista päästäkseen, mutta oisikos päässyt. Niin hän sinä päivänä kulkee kuin unessa oisi kulkenut, tuskin kuulee mitä Ilja Huurinainen hänelle haastelee, tuskin tajuaa mitä toimittelee. Yhä hän on vain näkevillään aamuhämärissä näkemänsä kumman ihmeen, se ei hänen silmistään kaikonnut, vaikka miten oisi koettanut muuta ajatella. Iltapäivällä he taas menevät tukkikasan ohi, Yrjö toisaalle katselee, mutta hän kuulee Ilja Huurinaisen sanovan:
— Pitäisi meidän tämäkin kasa vielä tarkastaa. Näkyvät siihen rupeavan uusia puita vetämään, niin entiset pitäisi sitä ennen tarkastaa.
Ei Yrjö ollut varma, sanoiko Ilja Huurinainen niin vai oisiko muu sanoja ollut. Ei hän mitään vastannut, ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, vaikka hänkin huomasi, että kasan toiselle puolelle oli veres jälki ajettu, niinkuin oisi aiottu ruveta siihen uusia tukkeja vetämään.