Näin Yrjö ajattelee ja koko ajan hänestä tuntuu Ilja olevan hyvin kaukana. Ei hän mitään mahtanut, jos Iljalle joku onnettomuus tapahtuisi, tukkikasa vierähtäisi tai muu onnettomuus tapahtuisi. Oma syynsä oli, jos Ilja oli jumalia kiusannut, jumalia tai muita väkevämpiä valtoja. Ne Iljalle kostivat, ei hänen tarvinnut mitään tehdä.
Kasan toiselle puolen on ajettu suuri tukkikuorma, miehet sitä purkamaan ryhtyvät, suuria honkatukkeja vipukankien avulla kasaan vierittävät. Ilja Huurinainen toisella puolen jäseniään laiskasti oikoo, päivän lämmössä lekottelee ja suuren maailman oloista haastelee. Yrjö on polvillaan tukkikasan päässä, mittahakoineen hän siinä askartelee ja niin hänestä tuntuu, että hänen polvensa eivät kestäisi, jos hän yrittäisi seisoalleen nousemaan. Polvilleen hän lysähtäisi, aivan varmaan takaisin polvilleen lysähtäisi, niin on häneltä voimat menneet.
Silloin kuormaansa purkavat miehet vierittivät suuren honkatukin reestään. Kovasti jysähtäen se kasaan vierähti, Yrjön pään yläpuolelta kuuluu uhkaava rusahdus, koko kasa liikkuu, liikkuu.
Ja siinä tuokiossa, niinkuin ennen näkemätön valkeus oisi Yrjön silmissä sävähtänyt, väkevämpi voima hänen hartioihinsa tarttunut, hänet jaloilleen kiskaissut. Mitä Yrjö mahtoi, ei hän ajatellut mitä teki. Hän totteli tuota väkevämpää voimaa, painoi olkapäänsä liikkuvia tukkeja vasten, koetti niitä pidättää. Hänen luunsa rusahtavat, voimakas hän oli, jykevätekoinen metsien mies, niin voimakas kuin Louhivaaran salojen hallava uroskontio. Kenties yhden sekunnin ajaksi hän sai liikkuvat tukit pysähtymään, sen verran, jotta notkea Ilja Huurinainen ennätti pakoon hypätä. Hänen suuri mittakirjansa putosi maahan, mutta itse hän ennätti sivulle heittäytyä, ennenkuin ylhäältä putoava raskas honkatukki löi Yrjön olkapäähän. Silloin koko kasa hajosi, Yrjö sai toisen iskun kylkeensä ja vielä kolmannen iskun. Tukit raapivat häntä ohi mennessään, hän meni vierivien tukkien mukana, meni niinkuin kolisevilla rattailla ajanut oisi, kunnes äkkiä johonkin pehmeään putosi. Ei Yrjö tiennyt, mihin hän oli pudonnut, mutta hyvä hänen oli siinä olla, vuode pehmoinen alusenaan maata kellitellä. Ei mitään enää kuulunut.
Syvälle tukkien alle oli Ilja Huurinaisen mittakirja hautautunut. Ei ollut tämä kirja kehuttavassa kunnossa, kun miesvoimilla saatiin esille kaivetuksi.
XI.
Kauan harhaili Louhivaaran Yrjö raskaiden kuumehoureiden maailmassa. Kun hän muutamana päivänä heräsi näistä levottomista unistaan, paistoi kevään lämmittävä aurinko täydeltä terältään. Sen valo siilautui huoneeseen valkoisten uudinten lävitse, kaikkialla Yrjön ympärillä oli niin valkoista ja pehmeää. Lähellä hänen vuodettaan oli pöytä, jota peitti huikaisevan valkoinen liina, ja hänen vuodevaatteensa, nekös sitten olivat valkoiset ja puhtaat. Aivan peloitti niitä käsin kosketella.
Kummastelee Yrjö, miten hän oli tähän outoon ja ihmeelliseen huoneeseen joutunut, koettaa sitä mielessään muistutella, mutta eipä hän jaksanut muistaa. Todellisuus ja kuumehoureet sulivat Yrjön muistossa yhdeksi ainoaksi hämäräksi uneksi eikä Yrjö tiennyt, oliko se oikein untakaan. Mitä lienee ollut pahojen valtojen mailla vaeltamista, sen Yrjö vain muisti, että Ilja Huurinainen häntä jokaisella askeleella oli vainonnut ja ahdistanut. Oli Ilja ilmestynyt hänen tielleen vaikka minkä muotoisena, kaikki metsän otukset, karhut, ilvekset, saukot, kaikki muuttuivat Ilja Huurinaiseksi, jos hän yritti niitä pyydystää. Ihmettelee Yrjö, miettii mielessään, että mitä pahaa hän oli Iljalle tehnyt, kun tälle oli annettu niin suuri valta hänen ylitsensä.
Sitten Yrjö jälleen johtuu ajattelemaan, että mitäs varten hän oikeastaan makasi tässä ventovieraassa ja oudossa huoneessa. Eikö oisi ollut parasta nousta ylös ja hiipiä tiehensä, ennenkuin kukaan hänen täällä oloaan huomaisi. Tietysti se oli viisainta ja mikäpäs esti hänen täältä lähtöänsä, ei mikään ollut estämässä.
Yrjö koettaa todella nousta ylös vuoteestaan, mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Vain vasenta kättään hän saattoi vapaasti liikuttaa, mutta muuten hänen ruumiinsa oli tiukasti kääritty ja kapaloitu. Niin hänet oli kapaloitu kuin pieni ja avuton lapsi kapaloidaan, oli aivan naurettavaa miten hänet, miehinen mies, oli tällä tavoin makuulle pantu. Lienevät häntä sairaana pitäneet, mutta terve hän tunsi olevansa. Nuo kääreet vain hiukan rintaa ahdistivat, jos oisi niistä päässyt vapautumaan, niin liikkeelle hän oisi lähtenyt, tuonne kauniiseen kevätilmaan.