Yrjö ajattelee, että varmaan jo Louhijärven lahdenpoukamiin alkaa sulia paikkoja ilmestyä. Lähenee kalankutu, metsojen ja teirien soidinaika on parhaillaan ja täällä hänen vain piti maata toimetonna. Ja miten kummasti häntä taas rupesi väsyttämään, se oli tuo lämmin kevätpäivä.
Jälleen Yrjö unten mailla harhailee, mutta nyt hänen unensa jo ovat valoisampia. Äitinsä kanssa hän on Louhivaarassa elostavinaan, he lehdeksessä yhtenä kulkevat. Päivä niin kauniisti paistaa, siellä Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa on hiottavan lämmin. On siellä metsän siimeksessä lemua kaikenlaista, maammon taittamat tuoreet lehtikerput tuoksuavat ja hän sananjalkojen ja angervojen seassa juoksentelee, teirenpoikueita ahdistelee.
Sitten jo unohtui lehdeksessä olo, muita ihmeellisiä unia hän uneksuu. Pitkälle matkalle he ovat maammonsa kera lähteneet ja hänen isänsä ja vanha metsäherra ovat myös mukana samassa matkueessa. Hyvin Yrjö tiesi, että hänen isänsä ja vanha metsäherra ja hänen maammonsa myös, kaunis kantajansa, olivat jo ammoin sitten kuolleet, mutta nyt he kaikki elivät jälleen. Eikä Yrjön mielestä siinä ollut mitään ihmeellistä, että he kaikki jälleen elivät, nämä hyvät ihmiset, hänen rakkaat kasvattajansa ja neuvojansa. Vaikka hän oli jo parroittunut mies, niin yhäti hän kaipasi heidän opastustaan ja neuvojansa ja niin ovat he nyt kaikki yhtenä matkalle lähteneet.
Ah kuin pitkä olikin tämä taivallus, toivioretkelle he ovat menossa kaukaiseen monasteriin, joka oli suuren valkoisen meren keskellä. Monasti oli maammo vainaja elämässään puhunut sinne toivioretkelle lähdöstä, oli kertonut hänelle ihmeellisiä tarinoita tuosta kaukaisesta monasterista. Ei konsanaan siitä matkasta mitään tullut, mutta nytpä he ovat sinne lähteneet. Heillä kaikilla on yllään pitkät kauhtanat ja pitkä sauva kädessään, niinkuin toivioretkeläisillä piti olla. Kauhtanat on heillä kaikilla muilla, mutta maammolla on pitkä lumivalkoinen mekko, maahan asti ulottuva. Monta vuotta maammo eläessään oli mekkoaan valmistellut tätä matkaa varten, aina sitä valmisteli ja matkalle lähdöstään haasteli. Hyvin Yrjö muisti miten tämä mekko sitten puettiin maammon kuolinpaidaksi, mutta nyt oli se maammolla yllään eikä Yrjön mielestä tässä ollut mitään ihmettelemistä.
Niin he siis toivioretkeläisinä taivaltavat, kulkevat, kulkevat. Soita suuria heidän eteensä aukenee, nevoja silmänkantamattomia, ja silloin aina ihme tapahtui: siloinen silta heidän kulkeakseen ilmestyi, kaunis kapulatie, jota jalan kastumatta ylitse pääsivät. Hän välistä liukastelee, mikä kumma raskaus hänen jalkojaan lienee painanut, häntä suohon vetänyt. Maammonsa häntä ylös auttelee, hänelle haastelee:
— Poikueni, vielä sinun jalkasi pyhien tiellä kompastuu, mutta kun minun neuvoni mukaan askeleesi sovitat, niin hyvin silloin perille päästään.
Miettii Yrjö, miettii mielessään että jopa oli hän kömpelö noiden toisten rinnalla kulkemaan. Vanha metsäherrakin meni niin ketterästi, pitkän kauhtanan helmat vain heilahtelivat, kun se ravasi tuossa hänen isänsä rinnalla. Ja sillä miehellä nyt jalat olivat huonot olleet, jos hän oikein muisti. Ei niistä jaloista ollut paljon mihinkään metsäherran viimeisinä elinvuosina, mutta jopas olivat nyt parantuneet. Hän yksinään oli huono kulkemaan, jos maammo ei oisi ollut häntä auttelemassa, niin jo oisi hän taipaleelle uupunut ja suohon uponnut. Mutta maammo auttoi häntä, kaunis kantajansa, häntä rohkaisi ja opasti oikein askeleensa sovittamaan.
Niin he taivalta tekevät, monta päivää ja viikkoa kulkevat ja jo tuosta heidän eteensä suuri valkea meri aukenee. Ei näkynyt meren takaa rantoja eikä ääriä, ei ollut siinä rannalla laivaa eikä venettä heidän yli kulkea. Mutta kun he rantahiekalla polvilleen lankesivat ja silmänsä ristien maahan asti kumarsivat, niin jo taasen ihme tapahtui. Kun kasvonsa ylös nostivat, niin suuri laiva heidän edessään aalloilla keinui. Kelohongan he siinä äsken olivat vain nähneet uiskentelevan, mutta kelohonka oli laivaksi muuttunut heidän yhteisestä rukouksestaan. Niin he pääsivät kulkemaan sen suuren valkoisen meren yli siihen kaukaiseen saareen, jossa kaikkien pyhien monasteri oli.
Näin Yrjö unessaan toivioretkellä kulkee. Jo kohoaa valkoisen meren aalloista kaukainen saari, jo sieltä kultaisia kupooleja heidän silmiinsä kangastelee. Polvillaan he laivansa kannella jumalaa kiittävät, kun heidän silmiensä oli suotu nähdä tämä toivottu ihanuus, tämä kaukainen matkan määrä.
Jo ovat he laivallaan rantaan laskeneet, jo kultaista kujannetta kulkevat. Ihmeitä asioita oli maammo tästä kaikkien pyhien monasterista kertonut, vielä suurempia ihmeitä perille tultuaan näkivät. Kultaista he kulkevat kujannetta, tuohuksia pyhät miehet tien varressa pitelevät, heille tietä näyttävät. Kellot kumajavat kaikista kirkoista, heitä sisälle hartauteen kutsuvat.