Mutta ennenkuin heidät sisälle kaikkien pyhien kirkkoon päästettiin, piti heidän kulkea korkean kynnyksen yli. Niin heitä opastavat pyhät miehet neuvoivat, että heidän piti riisua kenkänsä ja sitten hypätä kynnyksen yli sisälle päästäkseen. No he kenkänsä riisuvat ja hyppäämään valmistautuvat, jokainen vuoronsa mukaan. Ensin hänen isänsä ja metsäherra hyppäsivät. Hyvin he menivät korkean kynnyksen yli, heidän pitkän kauhtanansa helmukset vain ilmassa hulmahtivat, kun kynnyksen yli keikahtivat. Vielä paremmin hänen maammonsa hyppäsi kauniissa valkoisessa mekossaan, kerran kun mekkonsa helmat kokosi, min silloin jo kynnyksen toisella puolen oli, ja kaikki pyhät miehet ylistivät, että siinä oli hyvä ja jumalalle otollinen kulkija sisälle mennyt.
Nyt oisi ollut Yrjön vuoro sisälle mennä, mutta suuri ahdistus silloin hänen mielensä valtasi. Hän tunsi jalkansa merkillisen raskaiksi, hän tiesi, ettei pääsisi kynnyksen yli ilman auttajaa. Hän maammoansa kutsuu ja pyytelee, että palaisi maammo takaisin häntä auttamaan, jotta osaisi hän askeleensa oikein sovittaa. Mutta turhat olivat hänen rukouksensa ja hänen hyvän maammonsa kyyneleet. Niin ovella vartioitsevat pyhät miehet sanovat, että omin voimin oli jokaisen tästä koettelemuksen kynnyksestä yli kuljettava. Ken ei siitä sisälle päässyt, sen pitkä toivioretki oli vielä kesken kulkemisen ja hänen pitäisi vielä toinen verta taivaltaa, jotta raskas syntikuormansa keventyisi.
Kehoittavat pyhät miehet kuitenkin Yrjöä vielä yrittämään, mutta joka kerran yrittäessään hän kynnyksen eteen polvilleen kompastuu. Kellot kumajavat korkeudessa hänen yläpuolellaan, niinkuin tuomiota hänelle oisivat kumajaneet. Hän suuressa hädässään ympärilleen katselee, että eikö mistään hänelle auttajaa ilmestyisi.
Silloin hän kansanjoukossa tutut kasvot huomasi. Säikähti Yrjö, kun nämä kasvot näki: Ilja Huurinainen siellä oli, piiloitteli pyhien miesten takana, sieltä hänen hädälleen ilkastellen nauroi. Jo silloin Yrjö tajuaa, että Ilja Huurinainen hänelle kiusaa teki. Miten lienee Iljalle sellainen mahti annettu, että hänen jalkansa herpaisi, hänet polvilleen kynnyksen eteen painoi, hänet esti sisälle pyhien joukkoon pääsemästä.
Tähän hätäänsä Yrjö heräsi. Lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä, hänen valtimoaan koetteli. Diakonissa sisar oli myös huoneessa, valkoisiin vaatteisiin puettu nainen. Lääkärin kasvot olivat parrakkaat ja niin Yrjö ensi hämmingissään luuli, että Ilja Huurinainen häntä oli kädestä pitelemässä, hänelle kiusaa tekemässä. Mutta pian hän erehdyksensä huomaa, hämmästyneenä sopertaa:
— Mihin ne joutuivat, Ilja Huurinainen ja ne muut?
Hymyilee hänelle lääkäri:
— Ei Ilja Huurinaisella mitään hätää. Hän on kyllä terveenä ja paranet sinäkin vielä, sillä kuume on jo häviämässä.
Jo Yrjö vähitellen pääsee tolkuilleen ja huomaa vain unia uneksineensa. Lääkäri ja diakonissa sisar hänelle kertovat, että kaksi kokonaista viikkoa hän oli maannut kuumehoureissa. Mutta ei ollut tämä mikään ihme, hän oli tosiaan saanut aika pahoja vammoja tukkikasan vieriessä. Hänen olkaluunsa ja oikea käsivartensa olivat ruhjoutuneet, monta kylkiluuta oli paikoiltaan irtautunut ja koko ruumis tullut pahoin murjotuksi. Ja sellaisena, huonosti sidottuna, hän oli saanut tehdä kuuden peninkuorman pituisen matkan tänne kunnan sairashuoneelle. Jo oisi siinä heikompi mies henkensä heittänyt, mutta hän oli vahvarakenteinen mies ja niin pelastui elämään. Hänen piti vain maata hiljaa vielä muutamia viikkoja, jotta ruhjoutuneet jäsenet hyvin parantuisivat.
Näin kertovat lääkäri ja diakonissa sisar. Seuraavina päivinä ja viikkoina on Yrjöllä kapaloituna maatessaan hyvää aikaa ajatella kohtaloaan. Pitkiä olivat Yrjön mielestä nämä kauniit keväiset päivät, ennätti siinä tosiaan paljon ajatella. Elävänä hänelle yhä uudestaan ja uudestaan palaa muistoon se kohtalokas päivä, jolloin Ilja Huurinainen ja hän menivät tuon turman tuottaneen tukkikasan luo. Pahan pauloissa Yrjö tajuaa silloin kulkeneensa, pahojen valtojen kahlehtimana ja kammitsoimana. Ei hän vieläkään oikein käsitä, mikä hänet silloin viimeisessä hetkessä sai mielensä muuttamaan, mutta varmaan siihen tulivat hyvät vallat väliin. Tottapa eivät liene tahtoneet Ilja Huurinaisen kuolemaa ja niin antoivat hänelle suuren väkevyyden, vaikka vähäistä ennen oli niin heikoksi ja voimattomaksi itsensä tuntenut.