Kykenivät ne hyvät vallat pahan kahleet kirvoittamaan. Ja hyvältä Yrjöstä nyt tuntuu, sanomattoman hyvältä, kun Ilja Huurinainen ei jäänyt vierivän tukkikasan alle. Aivan kuin sen suuren tukkikasan paino oisi hänen hartioiltaan pois vierähtänyt, niin kevyeltä tuntui olo ja elämä.
Muistelee Yrjö ihmeellistä unennäköäänkin, kun he toivioretkelle kaukaiseen monasteriin kulkivat. Sieti Yrjön aprikoida, minkä vuoksi hänet estettiin korkean kynnyksen yli pyhien joukkoon pääsemästä. Mitä varten hänen jalkansa olivat niin raskaat, mikä kumma syntikuorma niitä painoi, vaikka hän oli pelastanut Iljan hengen ja melkein oman henkensä Iljan hyväksi uhrannut? Ensin Yrjö arvelee, että jos pyhät miehet eivät oisi tästä vielä tietäneet, vaan luulivat hänen murhamiehenä pyhien joukkoon pyrkivän. Mutta pitihän sellaisten kaikki asiat tietää, salatuimmatkin seikat, niin varmaan nuo hänenkin hyvän työnsä tiesivät.
Oli siinä miettimistä, miten pyhät miehet niin menettelivät, hänet suurena syntisenä takaisin käännyttivät. Kun diakonissa sisar Yrjön mielestä näytti hyvältä ja hurskaalta naiselta, niin päätti Yrjö häneltä neuvoa kysyä, että mitä tuo ajattelisi hänen unestaan.
Paljon he puhuivat näistä asioista. Kun Yrjö oli unensa kertonut, niin kertoi vähitellen kaiken muunkin diakonissa sisarelle. Ja niin selitti diakonissa sisar, että Yrjön pahat ajatukset ja aivotukset ne olivat raskaana syntikuormana hänen jalkojaan painaneet. Sitä varten hänen maammonsa jo matkalla sai häntä suohon sortumasta autella ja perillä ei hän pyhien joukkoon päässyt, ennenkuin oisi kokonaan siitä taakastaan vapautunut. Ei se vielä vapauttanut häntä, että oli Ilja Huurinaisen kuolemasta pelastanut. Vielä hänen piti sopia Iljan kanssa, tunnustaa Iljalle, miten oli hänen kuolemaansa toivotellut. Asia oli niin, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä kuolemansynnin, tulla murhamiehen veroiseksi, vaikka kätensä olivatkin veritahroista puhtaat.
No ei diakonissa sisar tahtonut sanoa, että Yrjö oisi aivan niin suuri syntinen ollut. Paha oli Iljakin ollut, paljon oli onnettomuutta hänelle tuottanut, onnettomuutta ja muuta kärsimystä. Mutta paras oli sittenkin niin, että Yrjö taivutti mielensä sovintoon.
— Se saattaa Iljallekin hyväksi koitua, arveli diakonissa sisar.
Epäili Yrjö mielessään, välittäisikö Ilja Huurinainen hänen sovinnon tarjouksestaan. Jos vielä nauraisi hänelle Ilja, niin siinä oisi nolausta tarpeeksi. Mutta tottapa pyhät miehetkin siitä näkisivät, miten paatunut mies oli Ilja Huurinainen.
Ajatteli Yrjö naistaankin, mutta vaikea hänen oli näitä ajatuksiaan mennä diakonissa sisarelle puhumaan. Niin hän itsekseen mietiskelee, pitikö hänen naisellekin antaa anteeksi kaikki kärsimänsä, olla niinkuin ei mitään pahempaa oisi tapahtunut. Merkillistä, kun ei unessa hänelle naisesta mitään näytetty. Iljasta vain näytettiin, ei naisesta mitään. Ja siitähän oikeastaan kaikki oli alkuisin, hänen kärsimyksensä ja koettelemuksensa. Tottapa pyhien miesten oisi pitänyt tämä tietää, kun kaiken muunkin niin hyvin tiesivät. Eivät vain tahtoneet hänelle kaikkea valaista, kaikkea neuvoa ja opastaa. Vai oisiko asia ollut niin, että pyhien miesten mielestä ei naisen petollisuus ollut niin suuri synti. Mutta Yrjön mielestä se oli raskas synti, kaikkia muita raskaampi ja tuotti hänelle monta tuskallista ajatusta yksinäisinä hetkinään.
Niin Yrjön ikävät viikot vierivät, ja jo muutamana kauniina keväisenä päivänä Ilja Huurinainen tuli häntä katsomaan. Niin hän terveenä ja päivän paahtamana ilmestyi Yrjön sairashuoneeseen kuin Louhivaaran salojen väkevä keväthengähdys, kuin oisi tahallaan tullut metsien miehen mieltä kiusaamaan.
Sovinnosta piti Yrjön ruveta Iljalle puhumaan, mutta voi miten vaikealta tuntui sovinnosta puhuminen, kun mieleensä kaikki kärsimänsä vääryydet tulvahtivat.