Ja jos Ilja oisi edes huomannut, mikä kevään kaipaus kidutti tätä sairasvuoteella kalvennutta miestä. Jos oisi tämän huomannut ja sanansa sen mukaan sovittanut. Mutta entisensä on Ilja Huurinainen, vieläkö hän mitään huomaisi tai Yrjön apeasta mielestä välittäisi. Leveästi ja rehennellen hän haastelee, kevättulvista kertoilee. Niin hän kehuu, että jo oli Louhijärvestä liikkeelle lähdetty, tulvan ja jäiden mukana oli suurella ryminällä lähdetty. Siinä välissä mainitsee miten oli rutosti kevät joutunut, miten oli tulista kiirettä pitänyt viimeisten puiden vetämisessä.
Kaiken Ilja lasketteli yhdellä henkäyksellä, vaikea oli siinä lomassa mennä sovinnosta puhumaan. Viimeksi hän joutui kertomaan niistä suohon uponneista tukkikasoista, ja vavahti silloin Yrjö, kun Ilja Huurinainen alkoi tästä asiasta puhua. Mutta Ilja nauroi reippaasti:
— Se kovanonnen röykkiö oli kaikkein pahimpia, niin vetelä suo alla ja ympärillä. Ja kumman kauan paikallaan kesti, emme silloinkaan vielä mitään huomanneet.
— Jospa lienen minä huomannut.
Vaikeasti sanat Yrjön huulilta pääsivät, mutta kun pääsivät, niin jo Ilja Huurinaisen vuolas sanatulva katkesi. Hölmistyneenä hän Yrjöä katselee, että eihän tuo mies vain leikkiä laskene. Mutta outo oli ollut Yrjön äänensointu leikkipuheeksi ja niin outo oli Yrjön näkökin. Sanojaan tapaillen Ilja yrittää:
— Ethän tarkoittane…?
— Jospa tarkoittanen mitä sanoin. Jos hyvinkin lienen huomannut sen tukkikasan liikkumisen. Vaikka et sinä huomannut, niin jos minä lienen huomannut, jos lienee minulle näytetty enteitä ja varoituksia.
Hiljaisuus näitä sanoja seurasi. Tuntui kuin ajan ikuinen ratas oisi äkkiä pysähtynyt kuuntelemaan jo ounastelemaan, että mitä tässä huoneessa tapahtui, mitä outoja tilejä selvittämään nuo kaksi miestä valmistautuivat. Vihdoin Ilja Huurinainen hiljaisuuden katkaisee, yrittää vielä naurahtaa:
— Lienet sinä Yrjö tätä asiaa liiaksi ajatellut sairaana maatessasi.
— Totta puhut, lienen paljon tätä asiaa ajatellut. Lienen nyt ajatellut ja lienen jo silloin ajatellut, vaikka en silloin puhunut. Enteitä minulle näytettiin monenlaisia, tiesin onnettomuuden lähenevän, ka en tuosta puhua voinut, niin oli kieleni kahlittu. Paha kehno kieleni kahlehti, sinulle turmaa toivottelin.