— Minulle? pääsi Ilja Huurinaiselta hämmästynyt huudahdus.
— Ka sinullepa tietenkin, kenellekäs toiselle oisin turmaa toivotellut.
Tietänet syyn, hyvin voinet arvata, minkä vuoksi sinulle tuhoa toivoin.
Vai oisinko erehtynyt, sano jos öisin erehtynyt?
Vavahtavat Yrjön huulet, kun hän naurahtaa. Ei voinut Ilja Huurinainen kestää hänen katsettaan, tuon sängyssä makaavan kalpean miehen katsetta, joka tunki hänen lävitseen. Alas hän päänsä painaa, masennettuna istuu. Jo tunsi Ilja Huurinainen, monen naisen naurattaja, ensi kerran tilille joutuneensa. Mutta Yrjö toistamiseen naurahtaa:
— Tiesin sinut rehelliseksi mieheksi. Et kiellä tekosiasi, kun ovat kerran ilmi tulleet. Mutta mitäpä tuosta enemmän puhuisimme, siitä puhunemme miten sain enteitä monenlaisia lähenevästä onnettomuudesta.
Ja kaiken kertoi Yrjö, hitaasti ja yksityiskohtia myöten, kaiken näkemänsä ja kokemansa. Koko kärsimystensä raskaan ajan hän Iljalle kuvailee, miten paha kehno oli häntä koston tielle opastanut, miten hän koetti paeta kiusaajaa, mutta ei mihinkään päässyt, kun Ilja itse väkisin tahtoi hänet norjalaisen mieheksi saada. Vaikea hänen oli ollut elää, tuona turmion päivänä kaikkein vaikein, kun tiesi onnettomuuden lähenevän ja kehno kielen kahlehti.
Seurasi pitkä äänettömyys, kun Yrjö oli kertomuksensa lopettanut. Raskaasti hän hengähtää, mutta kirkas on katseensa, kun oli saanut tunnustuksen tehdyksi.
9 — Louhivaaran Patriarkka
Toisin kävi Ilja Huurinaisen. Hän katseensa maahan painaa, lienee syyllisyyden tunto pannut hänet häpeämään, vaikka ei vähää hävennyt Ilja Huurinainen, suuri maailman kiertäjä. Mutta metsien miehen äänettömät kärsimykset olivat hänelle uutta, ennen kokematonta. Oli hän monen miehen naisia nauratellut, mutta tämä mies taisi olla kaikkia muita väkevämpi, vaikka oli näyttänyt niin säyseältä ja hiljaiselta. Lauhkea kuin lammas on Ilja Huurinainen, hiljaa hän kysyy:
— Kosto oli käsissäsi, ei oisi laki sinua rangaissut, mitä varten minut pelastit ja itsesi uhrasit?
— Tottapa hyvät vallat lienevät niin tahtoneet, säästivät sieluni ikuiselta turmiolta. Mutta minua elä kiitä elämästäsi, mistään elä minua kiitä. Tokkopa oisin lakia pelännyt tai muuta tuomaria. Jos tuomari oisi siihen tullut, sillä hetkellä ilmestynyt minua säikyttelemään, niin tokkopa oisin sormeani kohottanut. Toinen tuomari tuli, silmissäni kirkkautena sävähti, minulle voimat antoi. Sitäpä elämästäsi kiittänet ja ylistänet, minulle anteeksi antanet, kun sinulle turmaa toivottelin.