Ei ole Ilja Huurinainen viimeisten parin viikon aikana Louhivaaran torpassa käynyt. Sen päivän perästä ei ole kertaakaan käynyt, kun oli Louhivaaran Yrjön parantumista katsomassa.
Siihen asti oli Ilja jokapäiväinen vieras Yrjön kotona, Yrjön naisen lohduttajana hän oli tämän suuressa yksinäisyydessä. Yrjöä kohdannut onnettomuus oli naista pahanpäiväisesti säikähdyttänyt, ensi hädässään hän joutui aivan pois suunniltaan, itki päivät ja itki yöt, heränneet tunnon tuskat tuottivat hänelle kalvavia kärsimyksiä.
Mutta osasi Ilja Huurinainen yksinäistä torpan naista lohdutella. Hän Yrjön sairashuoneelle, toimitti, huolti ja järjesti kaikki asiat parhaan mukaan. Hän oli hyväntekijä, sekä Yrjön että hänen naisensa suuri hyväntekijä ja laajasti hän kuvaili naiselle, miten hän ja Yrjö viime aikoina jo olivat hyviksi ystäviksi tulleet. Parhaita he olivat ystäviä, paljon näistä Yrjön kotioloistakin työmaalla haastelivat ja tarinoivat. Jos lienee Yrjö vähän aavistanut ja ounastellut näitä heidänkin välejänsä, jos tässä näin vähäisessä nyt oli mitä ounastelemista. Eihän Yrjö tästä sen enemmän välittänyt, viisas ja sopuisa mies, vai tästä Yrjö oisi mielipahaa pitänyt, jos naisensa osoitti vieraalle ystävällisyyttä, muun maailman kohteliaisuutta.
Näin Ilja, osasi hän asiat selvitellä ja siloitella, naisen huolet haihdutella. Jo unohti nainen tunnon tuskat, Ilja Huurinaisen metiset sanat, Iljan avulias ystävyys saivat naisen hätänsä unohtamaan.
Kun vain Yrjö oisi vammoistaan parantunut, hänen säyseä ja sopuisa miehensä. No Ilja Huurinainen lähti Yrjöä katsomaan ja lupasi palatessaan tuoda naiselle hyviä terveisiä. Mutta sen päivän perästä ei Ilja Huurinaista ole näkynyt Louhivaaran torpassa.
Arvaa tuon, mihin hätään Yrjön nainen tästä joutui. Jo alkoi hän aavistaa, millainen oli mies Ilja Huurinainen, jo suomukset hänen silmistään putosivat. Ja alkoi hän jo muutakin aavistaa, hyvän ja lauhkean miehensä äänettömiä kärsimyksiä. Mitä lienee Yrjön ja Iljan välillä siellä sairashuoneella tapahtunut, kun ei Ilja tullut enää mitään hänelle kertomaan, ei edes niin paljon jotta silmiään oisi tullut näyttämään.
Kaksi pitkää viikkoa hän oli näitä asioita suuressa yksinäisyydessään ajatellut. Voi miten tuntuikin Louhivaaran torpan yksinäisyys raskaalta ja painostavalta talvisen hälinän jälkeen. Paljon siinä ennätti tuntonsa tuskiin herännyt nainen ajatella ja kärsiä, monta kuumaa kyyneltä itkeä.
Ja nyt hän on menossa Ilja Huurinaista tapaamaan, tahtoi edes jotakin valaistusta saada pimeään yksinäisyyteensä, edes sen verran tietoa, oliko Yrjö enää elossakaan vai joko oli manalle muuttanut ja hänet poloisen ennen kuolemaansa kironnut.
Lapsensa, pienet poikasensa, hän on kahdeltaan kotimiehiksi jättänyt. Luuli hän Ilja Huurinaisen lähempää tapaavansa, jostakin Louhijoen yläpään koskilta löytävänsä, mutta nyt hän on jo puolen pitkää keväistä päivää Louhijoen vartta taivaltanut ja aina häntä alemmas ja alemmas neuvottiin. Näytti siltä kuin oisi Ilja Huurinaisella ollut kiire eteenpäin, pois näiltä Louhivaaran saloilta.
Uupumus jo tahtoo yksinäisen kulkijan voittaa, niin mielellään hetkiseksi levähtämään heittäytyisi. Siellä täällä ovat vahtimiehet jokivarrelle nuotioita viritelleet, voi miten oisi haluttanut lämmittävän nuotion ääreen istahtaa hiukan hengähtämään, likomärkiä jalkineitaan kuivailemaan. Mutta mikä kumma ujous tai muu häpeän tunto lienee häntä eteenpäin ajanut.