Niin nyt Louhivaaran torpan nainen Ilja Huurinaista säikähtää ja vaikea hänen on olla Iljan kanssa samassa huoneessa.
Liekö Ilja Huurinainen mitään huomannut, Aliinan ajatuksia arvannut. Hän edelleen lavertelee, kertoilee miten hän yhtenään Louhivaaran salolle takaisin ikävöi, päivät ja yöt ikävöi. Ei hän sellainen ollut, ei Ilja Huurinainen sellainen mies ollut, että hän tahallaan oisi paennut ja piileksinyt. Vai Ilja Huurinainen sillä tavoin, vielä hän takaisin palaisi Louhivaaraan. Uusia puita Louhivaaran metsistä ostettaisiin ja ensi talvena hän tulisi niitä kaadattamaan, ei sitä niin entisiä ystäviä jätettäisi, unohdettaisi.
Välillä hän hyppää taasen Yrjön luona käynnistään kertomaan. Olivat he Yrjön kanssa paljon haastelleet, menneen talven oloista ja muusta. Ja uniaan Yrjö oli hänelle kertonut, kummallisia unennäköjään, kun hän toivioretkeläisenä kulki kaukaiseen monasteriin. Hän väkinäisesti naurahtaa:
— Jos oisi tuo kumma unennäkö osviitaksi lähetetty, jos minuakin tästä neuvottaisiin toivioretkelle lähtemään.
— Eikös hän mitään muuta kertonut kuin tuota unennäköään? Eikö hän muutakin puhunut?
Aliinan henkeä tuntui ahdistavan, mutta pääsipäs vain tämä kysymys hänen huuliltaan, pääsi hätäisenä, käheänä kuiskauksena. Ja hätkähti silloin Ilja Huurinainen, hämmästyneenä häntä katselee. Mutta sitten hän jälleen nauraa, leveästi ja huolettomasti hän koettaa nauraa:
— Mitäpäs hän muuta oisi puhunut sen kummempaa?
— No vaikkapa näistä meidän väleistämme oisi puhunut. Lienee hän näistä talven pitkään tarpeekseen kärsinyt, ja ajattelin, että jos oisi sairaana maatessaan tämä asia mieleensä tullut.
— Vai niin sinä kuvittelet, nauraa Ilja, mutta hyvin väkinäistä on hänen naurunsa. — Vai sellaisia sinä Aliina, jotta Yrjö oisi niitä huomioitaan minulle haastellut. Mistäpäs minä niin tarkoin muistan, jos lienee siitäkin vähän haasteltu, sovinnossa ja ystävinä tarinoitu.
— Sinä valehtelet, Ilja, hyvin minä näen miten sinä valehtelet.