Aliina on itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän vielä toistaa:
— Aina sinä olet minulle valehdellut, kaikista asioista valheita haastellut. Ja tähän asti minä olen sinua uskonut, yksinkertainen ihminen, mutta nyt minä en usko enää. Jo olen saanut niin paljon häpeää tuntea.
Ilja Huurinainen hätääntyi.
— Johan sinä nyt, johan sinä kummia ja ihmeitä. Mitäs häpeämistä sinulla, onkos kukaan mitään sinulle sanonut tai viitannut? Onkos Yrjökään edes niin paljon jotta oisi viitannut, yhdellä sanalla vihjannut?
— Sepä siinä onkin, että hän ei ole minulle vihjannut, vaan on äänettömästi kärsinyt. Pahemmaksi se vain häpeän tuntoni tekee. Jo minä nyt tiedän ja tajuan tunnossani mitä olen tehnyt. Ja näen minä, että on Yrjö sen sanonut sinullekin, siitä haastellut, mitä lienee haastellut. Mutta sinä vielä tahtoisit minun silmäni sokaista.
Jo huomasi Ilja Huurinainen täälläkin tilille joutuneensa. Oli Louhivaaran Yrjö jo hänelle totuuden sanoja puhunut, ja nyt Yrjön nainenkin jo hänen lumouksestaan heräsi. Hän oli sairaalassa saamastaan nöyryytyksestä niin lannistunut, että pysytteli poissa Louhivaaran salolta, Yrjön valtapiirin lähettyviltä. Mutta yhä hän luuli Yrjön naisen lumoissaan kulkevan. Siitä jälleen erehtyi niin luulemaan, kun Aliina moisen pitkän ja vetisen taipaleen takaa tuli häntä tavoittamaan. Mutta nyt näkikin naisen mielen muuksi muuttuneen, oisiko sairaana makaavan miehen kumma voima naiseenkin vaikuttanut. Siltä näytti, että oli Louhivaaran Yrjöllä oma salattu voimansa ja mahtinsa, salaperäinen valta, joka seinänä nousi hänen eteensä, hänet maahan masensi ja voimattomaksi teki. Hänen piti nöyryytettynä, siiville lyötynä pakoon pyrkiä tämän miehen valtapiirin ulottuvilta.
Hän vapisevin käsin lasiinsa tarraa ja ahnaasti siitä juoda hotkaisee pitkän siemauksen, kuin oisi mielinyt nielaista alas kaiken kokemansa nöyryytyksen, kaiken mikä hänen mieltään karvasteli. Niin hän juopi ja sitten taas yrittää puhua Aliinalle:
— Mitäs me sokaisemisesta ja semmoisesta puhumaan, en minä niin pahaa liene tarkoittanut. Hyvää on Ilja Huurinainen tarkoittanut ja hyvää on Iljan jäliltä tähän asti kuulunut. Hyvällä ovat ihmiset häntä muistelleet, missä onkin matkoillaan kulkenut.
— Jos lienee niin muualla, mutta ei kaikille näy hyvä hyväksi koituvan. Niin toivoisin minä, että Ilja Huurinaisen tuomasta hyvästä öisin osattomaksi jäänyt.
Taas talon nuori nainen huoneeseen tuli ja hänen perässään tuli useita miehiäkin. Ketä lienevät olleet Iljan uusia apulaisia, ei Aliina heitä tuntenut. Tilinmaksusta nämä miehet rupesivat Iljalle toimittamaan, suuria tilikirjojaan siinä pöydällä rupesivat levittelemään ja selailemaan, eivät vieraasta tuon enemmän välittäneet. Kiusaantuneena Ilja Huurinainen pullojaan ja lasejaan tilikirjojen tieltä siirtelee.