— Oisi jätetty tämä huomiseen, tuhisee hän, — niin väsynyt olen. Ja muutakin minulla tässä oisi, vieraita…
Mutta Aliina on jo noussut.
— Ei näistä vieraista väliä mitään. Ja kotiin minun jo pitää lähteäkin, on pitkä matka minulla kulkeani.
Ovessa vielä talon nuori nainen yritti häntä pidättää.
— Kantamuksesi unohdat. Vaatteita vai mitä sinulla lienee tuossa mytyssäsi.
— Ilja Huurinaisen ovat ne tavaroita, hänelle omansa antanet.
Tukkilaiset olivat työstään palaneet, koko talo oli niitä nyt tulvillaan. Pihamaalla porisi kivistä kyhätyllä tulisijalla rokkapata. Illallisruokaa siinä tukkilaisjoukolle keitettiin, maukasta ja voimakasta illallisrokkaa suuressa muuripadassa.
Tämän kypsymässä olevan keiton miellyttävä lemu havahdutti Louhivaaran Aliinan nälkänsä muistamaan, voi miten hänen vatsanpohjassaan yhtäkkiä pahasti hiukaisi. Hänen jalkansa horjahtelivat, hän luuli siihen paikkaan kaatuvansa ja pyörtyvänsä, jos ei saisi ruokaa.
Kun muuan tukkilainen näki hänen horjahtelevan ja aittarakennuksen nurkkaan nojaavan, niin tuli hänelle haastelemaan:
— Sairasko olet kulkijanainen, vai jos nälkä sinulla lienee? No eipä hätää mitään, jos sinun on nälkä, niin levähdä vain siinä. Pian tuossa keitto valmistuu ja riittää siitä sinunkin osallesi yksi kupillinen. Ei Ilja Huurinainen ole turhan saita, suopi hän kulkijanaisellekin yhden keittokupillisen.