Säikähti Aliina, kun kuuli Ilja Huurinaisen hyvyyttä ylistettävän, niin säikähti kuin oisi käärmeen piston saanut. Jo nälkänsä ja väsymyksensä unohti, pois lähtee pihamaalta laahustamaan ja mennessään sopertaa:
— Ei minulla nälkä… en minä hänen keitostaan ja muusta hyvyydestään.
Ihmetellen katsoo hänen jälkeensä mies, nuori hyväntahtoinen tukkilainen, ja itsekseen mutisee: "Taisin tyhmiä haastella, lienee jo saanut tarpeekseen Ilja Huurinaisesta, naispoloinen." Sääli hänen tulee väsynyttä kulkijanaista, niin ajattelee, että pitäisi lähteä jälkiä seuraamaan. "Jos hyvinkin vielä joenrantaan menee ja siellä itsensä hukuttaa."
Mutta ei mennyt joenrantaan Louhivaaran Aliina, korpitielle hän painui.
Aikoi salojen poikki suoraan Louhivaaraan oikaista.
Miten hän lienee kulkenut tämän taipaleen, lähes kahden peninkuorman pituisen ja melkein tiettömän taipaleen. Kevättulvan alla olivat suot ja nevat, ei ollut niiden yli edes pahaista kapulasiltaa. Miten hän lienee niiden yli kulkenut, miten koko muun matkan taivaltanut, kun jo lähtiessään oli niin väsynyt ja nälkiintynyt.
Koko yön hän levähtämättä kulki ja kun keväisen aamun aurinko teki nousuaan, niin silloin hän jo muutamalle mäenrinteelle näki Louhivaaran. Mutta silloin olivatkin hänen voimansa lopussa, ei jaksanut hän enää kulkuansa jatkaa, vaan siihen mäkirinteen pehmeälle sammaleelle nääntyneenä vaipui. Haikein mielin hän Louhivaaraa katseli, nousevan auringon ensimäiset säteet sen korkeata lakea kultasivat. Kuin luvattu maa se näkyi, hänen luvattu maansa, ja siellä olivat hänen lapsensa, ikävöiden hänen paluutaan odottivat. Mutta hän ei jaksanut perille asti kulkea, hänen täytyi levätä. Jaksaisiko hän enää ensinkään perille päästä vai pitäisikö hänen tähän uupua. Niin hänestä tuntui, että hänen viimeiset voimansa olivat menneet ja tähän hänen piti nääntyä ja menehtyä, oman kotivaaransa näkyviin menehtyä ja kuolla.
Kuumia kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Mitä hän lienee siinä itkenyt ja ajatellut, väsynyt kulkija? Jos lienee tällä matkalla tuntemaansa häpeää ja nöyryytystä muistellut, jos lienee muutakin mieleensä tullut. Jos lienee ajatellut omaa hyvää miestään, jolle hän oli niin paljon kärsimyksiä tuottanut, äänettömiä kärsimyksiä. Mistä sen tietää, mitä kaikkia ajatuksia lienee mieleensä tullut, yhä kuumempina ja vuolaampina kyyneleensä virtaavat, yhä alemmas hän päänsä painaa.
Hänen ympärillään soi ja humisi kevätaamun heräävä riemu. Joka suunnalta kuuluu teirien kuherrusta, soidinmetsojen kotkotusta, pyiden vihellystä. Sinisalojen ja kaukaisten vaarojen yllä häilyy ja värisee nousevan auringon säteissä hienoa auerta, keväisen aamun auerta, joka lämmintä päivää ennustaa. Kauniit ovat Louhivaaran rajasalot tänä keväisenä aamuna, parhaassa hääasussaan ne koreilevat ja kaikkialla hääilo humisee. Mutta alemmas vain päänsä painaa itkevä nainen, ei uskaltanut hän enää silmiänsä nostaa kevätaamun kirkkauteen. Niin syvä oli häpeän tunto sydämessään.
Mutta kas kun kevätaamun aurinko tietään kulkee, niin kaikki paikat se silloin katselee ja huomaa. Sen lämmittävät säteet itkevän naisen löysivät, vilusta värisevän ja väsyneen naispoloisen, ja hyväillen ne hänet uneen uuvuttivat. Jo tunsi kangistuneissa jäsenissään suloista raukeutta, lämmittävää raukeutta. Päänsä, josta huivi oli kaulalle solunut, pehmeälle sammalmättäälle painui.