Kauan hän nukkui pehmeällä sammalvuoteellaan. Kun hän havahtui unestaan, oli kevätpäivän aurinko jo korkealla keskitaivaalla. Ihmetellen hän ympärilleen katselee, häntä yhä niin raukaisi tuo lämmittävä aurinko, ja ajatukset olivat väsyneet. Ei hän jaksanut päästä selvyyteen, missä oli nukkumassa, mutta kun hyvältä tuntui lepääminen, niin mieli jo uudestaan mätästä vasten painautua.
Mutta silloin hänelle tuli sellainen tunto, että hän ei ollutkaan yksinään, vaan joku istui hänen lähellään, missä lienee istunut ja häntä odottanut. Hän toistamiseen ympäristöään silmäilee ja silloin hän todella huomasi ylempänä mäkirinteellä jonkun istuvan. Pahanpäiväisesti hän säikähti, luuli näkyjä näkevänsä: Niin oli kuin Yrjö oisi siellä istunut, hartiat kumarassa matalalla kivellä.
Yrjö siellä olikin istumassa, ei hän mitään näkyjä nähnyt. Nyt nousi istuja hiukan vaivaloisesti ja läksi hänen luokseen astelemaan. Jo silloin Aliina kaiken muisti, millä matkalla hän oli, ja kaiken muunkin tällä matkalla kokemansa hän muisti. Ja Yrjö nyt oli tullut, hänet parahiksi yhyttänyt tästä makaamasta. Tietysti Yrjökin kaiken arvasi. Hän päänsä alas painaa ja nöyränä odottaa, että jos Yrjö löisi hänet kuoliaaksi tai mitä muuta hänelle tekisi. Ei hän sanaa sanoisi, ei ääntä päästäisi, sillä ansainnut hän oli lyömisen ja kaiken muunkin häpeän.
Mutta eihän Yrjö häntä lyönyt, häntä lähetessään vain virkahtaa:
— Arvasin sinun olevan uuvuksissa, niin annoin levähtää.
Ei Aliina uskaltanut silmiänsä nostaa, yhä alemmas päätään painaa ja sopertaa:
— Lienet jo kauan istunut ja minua odottanut?
— Mitäpä minä niin kauan öisin odottanut, jos puolituntia öisin tuossa kivellä istunut.
Pienen selkäreppunsa hihnoja hän on korjailevinaan, niitä nykii ja tässä puuhassaan hän tuskin naiseensa ehtii vilkaisemaan. Antoi tuo mokoma kantamus yhtäkkiä työtä ja hommaa. Vasta tovin kuluttua taas joutuu sanomaan.
— Itsekin olin väsynyt pitkästä kulkemisesta, niin hyvää tuo levähtäminen teki.