Aliina ajattelee, että hänen pitäisi nousta. Mutta vaikea hänen oli nousta, jalat niin kipeiltä tuntuivat. Tuskin kärsi niitä liikuttaa, vielä vähemmän maahan polkea.
— Jos lienevät jalkasi lyöttyneet, arvelee Yrjö. Ei hän nytkään naiseensa katsonut, mutta mistä lie huomannut vai liekö muuten arvannut, että Aliinan jalat olivat kipeät.
— Jos ne ovat pahasti lyöttyneet, lisää hän, — niin oisi parasta kengät riisua.
Aliina yritti kävellä. Hän hammasta puree ja askeleen ottaa, mutta silloin teki mieli huutamaan, niin viilsi kipeästi jalkoja.
— Jos pitänee kengät riisua, huohottaa hän ja takaisin sammaleelle vaipuu.
— Arvasinhan minä, kengät pitää riisua, puhelee Yrjö.
Yhtäkkiä hän vilkastuu ja alkaa touhuta kenkien riisumista. Aliina yritti itse vetää kenkiä pois jaloistaan, mutta nepä eivät lähteneetkään. Ne olivat päiväpaisteessa kuivuneet ja käpertyneet, Yrjön apuun Aliinan piti turvautua. Polvillaan on Yrjö maassa hänen edessään, hellävaroen hän koettaa kenkiä riisua. Voi miten hän osasi hellävaroen vetää, mokoma kömpelö mies. Toisella kädellään hän nilkasta pitelee ja toisella kenkää vetää, vähitellen hivuttaa. Siinä hän puhelee:
— Ei tätä auta väkisin nyhtäistä, niin on päässyt veitikka käppyrään kuivamaan. Näin tämä pitää ottaa, vähitellen hivutella hivutella. On se tuo keväinen aurinko aika poika nahkaa kuivaamaan, nahkaa ja muuta tavaraa, joka on sattunut vähän kastumaan.
Voi miten Aliina häpesi ryvettyneitä hameitaan ja kaikkea. Jo oli Yrjö löytösen löytänyt, mitä lienee ajatellut, kun hänet tällaisessa kunnossa löysi, niinkuin ryvettyneen kulkulaisen, kylän kujasten juoksijan ja nuohojan.
Mutta Yrjö vain kenkien riisumisessa askartelee. Jo hän on saanut toisen kengän irroitetuksi ja toista nyt samalla tavoin hivuttelee. Ei hän naiseensa katsahda, vaan oisiko muuten tämän ajatukset arvannut, kun alkaa haastella: