Mistä sen tiesi, jos lie Yrjö jälleen hänen ajatuksensa arvannut. Jos lie nähnyt naisensa kyyneleet, vaikka ei sinne päin katsonut. Merkillinen mies näkemään ja huomaamaan, ja niin alkaa hän muuta touhuta, syömistä Aliinalle toimittaa. Hän vetää repustaan voileipiä, kauniita ja maukkaita voileipiä, tunkee niitä Aliinan käteen ja puhelee:
— Tällaisia sieltä matkaan eväitä panivat, niin jos sinäkin näitä vähän maistanet. Hyviä siellä oli ihmisiä, pelkkää hyvyyttä minulle osoittivat, lääkäri ja diakonissa sisar ja kaikki. Mielikseen siellä mies makaa niiden hoidossa, vaikka koko kesän makaisi, jos ei muu ikävä kotiin ajaisi. Et kipuja tunne, et vaivoja mitään siellä maatessasi, niin ne osaavat ihmisen hoitaa ja parannella.
Näin Yrjö sairaalan oloja kehuu ja ylistelee, on itsekin voileipiä syövinään. Mutta oisikos raahtinut itse syödä, vaikka lie nälissään ollut. Yhden ainoan voileivän itse söi, kaikki muut Aliinan käteen tunki ja nyt hän taasen reppuaan kaivelee.
Käärettä hän nyt sieltä etsii, olivat sairaalasta antaneet hänelle mukaan oikeata käärekangasta, niin että itse saattoi kotona pienempiä haavoja ja muita vikoja hoidella. Ja kaikkea muutakin hänellä oli, salvoja ja voiteita monta lajia. Kaikki nämä tavarat hän nyt esille penkoo, jokaisen käärön ja jokaisen pullon yksitellen aukoo, kaikki ne Aliinan eteen nähtäviksi levittää.
Osasi Yrjö touhuta, ihmetellä Aliinan pitää sitä tavaran paljoutta, mikä Yrjön repusta ilmestyi. Ja Yrjö hänelle selvittelee, mihin vammaan mitäkin voidetta pitää käyttää. Kaikki Yrjö tietää, niin on paljon oppia saanut ja muuta tietoa.
— Se diakonissa, sisar nämä tavarat mukaan pani, haastelee Yrjö. — Niin sanoi lähtiessäni, että vienet nämä mukanasi, kun niin kaukana salolla elätte. Jos naisesikin milloin mitä sattuisi tarvitsemaan, niin siltäkin varalta vähän panemme mukaan. Ja nythän näitä tarvitaan, jo sattui se diakonissa sisaren hyvyys paikalleen. Siunattu ihminen, mistä tuo lienee tämän arvannut, kun huomasi tätä käärettä näin runsaasti varustaa.
Jo Yrjö käärekangasta purkaa ja yhtenä he nyt ryhtyvät lyöttyneitä jalkoja voitelemaan ja käärimään. Ihmetellä Aliinan piti Yrjön kätevyyttä ja tietoviisautta, niinkuin lääkäri tai muu tohtori oisi ollut. Ja siinä melkein unohtui Aliinalta häpeän tuntonsa, niin osasi Yrjö hänen mielensä muuhun johdattaa.
Vasta kun hetkisen kuluttua metsäpolkua pitkin astelevat, niin silloin taasen Aliina kaiken muistaa, häpeänsä ja katumuksensa. Yrjö hänen edellään kulkee ja koko ajan hän näkee, miten Yrjön oikea olkapää on toista korkeammalla, miten Yrjön laihtuneet hartiat ovat vinoon vääntyneet. Ei hän saanut silmiään noista luiseviksi ja kulmikkaiksi muuttuneista hartioista käännetyksi, ne häntä koko ajan syyttävät ja nöyryyttävät. Hän salaa kyyneliään pyyhkii, päätään alas painaa, jotta ei Yrjö mitään huomaisi, jos taakseen sattuisi katsahtamaan.
Niin he Louhivaaraan tulivat. Jo vaaran rinnettä ylös nousevat, jo pienen oraspeltotieran piennarta astelevat. Siinä taas Yrjö alkaa mielissään haastella:
— Ka näkyypä luoja oraan antaneen talviaisen alla hyvin säilyä. Hyvin oras säilyneen näkyy ja kuivapa on tuossa jo perunamaa. Jos pitänee jo huomenna ruveta häneen siementä panemaan. Lantaa ensin häneen panemme navettatönöstä ja sitten siemenen, niin tottapa jumala hyvän perunan kasvattanee.