Piha-aidan luona lehmä ikävissään ammuu. Arvasi Aliina lehmän lypsäjäänsä ikävöivän, toista vuorokautta se oli saanut pakottavia utariaan kannella. Ja lehmän vieressä vasikka ynyi, jos lie janoaan ynissyt.
Mutta jopa kotimiehet heidän tulonsa huomasivat. Jo heidän pienet poikasensa Lauri ja Johannes tulijoita vastaan kilpaa juosta kirmaisevat. Nuorempi Johannes oli isän lempipoika ja suoraan isänsä syliin hän täydestä juoksustaan paiskautuu. Mieli Aliina varoittaa, että isän olkapää oli kipeä, mutta ei kyyneliltään sanoja saanut. Ja oisikos Yrjö tällä hetkellä kipeätä olkapäätään muistanut, korkealla ilmassa hän jo Johannes poikaansa kiikuttaa.
Miten lienevätkään Aliinasta nyt nuo lapsensa jumalan luomat niin rakkailta tuntuneet. Miten lienevät nuo ikävöivät elukat ja kaikki täällä heidän pienessä tolpassaan niin rakkailta tuntuneet, kaikki esineet ja muut, mikä vain silmään sattui. Kuin luvattu maa, jonka luuli jo kadottaneensa, mutta johon sai jälleen palata.
XIV.
Paljon oli sinä kesänä työtä Louhivaaran vartiopiirin ruununmetsissä. Kaikki hakatut lohkot kun piti syksyllä tapahtuvaa metsänkylvöä varten puhdistaa, niin siinä oli tarpeeksi tekemistä.
Pitkiä aikoja oli metsäherra Louhivaarassa näitä töitä valvomassa ja Yrjö myös oli ahkerasti mukana. Hänen kipeä olkapäänsä vähitellen parantui ja laihtuneet hartiat pyöristyivät. Vähän vinoksi ne jäivät, mutta muuten Yrjön terveys palasi entiselleen.
Liekö Yrjö vieläkään uskonut tuohon uuden metsän kylvämiseen. Entistä vähäpuheisempi hän on metsäherran seurassa, vaieten tämän laajoja esitelmiä, runsasta puhetulvaa kuuntelee. Jos lie taasen Yrjö pitänyt metsäherran suunnitelmia runon rakentamisena, tuulen tavoittamisena.
Kerran kun kulkivat Louhivaaran alla olevan koivikkonotkon kautta, niin rupesi metsäherra puhumaan siitä talvellisesta asiasta, Louhivaaran viljelysmaiden lunastamisesta. Hyvän aikaa Yrjö antoi hänen haastella, sitten virkahtaa:
— Jos jättänemme tämän asian tuonnemmaksi.
— Mitä varten se pitäisi tuonnemmaksi jättää? intoutuu metsäherra.