— Ka pienet ovat vielä nuo pojat jumalan luomat, ei heistä vielä maita raivaamaan, ojia kaivamaan.
— Eihän maa siitä karkuun mene, vaikkapa ei heti ojia kaivettaisikaan.
Koettaa metsäherra Yrjölle selvittää miten tärkeätä oisi asian päätökseen saattaminen, mutta Yrjö vain vastaan väittää.
— Tuonnemmaksi pitänee jättää, vuotta paria tuonnemmaksi. Kun nuo pojat vähän kasvaisivat, niin sitten siitä puhunemme.
Huomasi metsäherra Yrjön kiusaantuvan, jos tätä puhetta vielä jatkettaisiin. Niin hän jätti asian sillä kertaa, päätti odotella sopivampaa tilaisuutta.
Kotona Louhivaaran torpassa näyttävät asiat päältä päin katsoen entistä latuaan kulkevan. Paljon on kuitenkin muutoksia tapahtunut, syvällisiä muutoksia. Yrjön nainen on nyt täydellisesti parantunut entisistä heikkouksistaan, ei hän enää kylille ikävöi, ei suuremman maailman oloja kaipaa. Nöyränä ja hyvänä hän Louhivaaran pienessä tupasessa askaroi, hyvä on lapsilleen, hyvä myös miehelleen olla halajaa.
Hyvä on Yrjökin naiselleen. Ei heidän kesken ole konsanaan puhuttu menneen talven tapahtumista, kumpainenkin näkyi tahtovan nämä tapahtumat unhoituksen yöhön painaa.
Ja kuitenkin tuntee Aliina, että miehensä yhä niistä kärsii. Päältä päin näytti Yrjö jo täysin parantuneen, mutta syvemmällä sisässä mikä kohta lie ollut vielä epäkunnossa. Mikä näkymätön vamma lie jäytänyt Yrjöä, ei Yrjö valitellut, mutta sitä suurempaa huolta asia Aliinalle tuottaa. Hän usein salassa itsekseen itkee ja ajattelee, että jospa Yrjö ei voinutkaan antaa hänelle anteeksi. Vaikka Yrjö tahtoi, niin ei voinut hänen rikostaan unohtaa ja siitä nyt kärsii.
Hän vihdoin Yrjölle rupeaa siitä haastelemaan:
— Jos oisi meidän helpompi toisin elää.