Yrjö häntä ihmetellen katselee.
— Miten toisin olet meidän elämäämme ajatellut? Miten se helpommaksi tulisi?
— Jos niin tulisi helpommaksi, että minä menisin pois. Vaikka vähäksi aikaa menisin… Kirvesvaaran vanhan Marjatan tänne pyytäisimme. Hän lapsia vaalisi, elukoita hoitelisi… minä muuanne menisin vähäksi aikaa.
Vielä enemmän ihmeisiinsä Yrjö tästä odottamattomasta ehdotuksesta tulee. Ikävöikö hänen naisensa muuanne, eikö ollutkaan vielä entisestä kaipauksestaan parantunut, vaan yhä ikävöi? Hänen sydäntään tuska kouristaa, mutta kuitenkin hän sanoo:
— Ka jos sinä muuanne ikävöinet, niin tottapa pitänee vanha Marjatta kutsua.
-— En minä muuanne ikävöi ja vaikea minun oisi nyt täältä lähteä.
Kyyneleitä pyrkii Aliinan silmiin kohoamaan, mutta hän niitä alas nieleskelee ja edelleen puhuu hiljaisella äänellä:
— Mielelläni minä täällä öisin, en hennoisi noita lapsiani jättää. En lapsiani enkä muuta hennoisi jättää, jo tiedän nyt ja tajuan, millaista on olo muualla. Vaan ajattelin, että jos sinun oisi helpompi niin elää, kun eivät kaikki ikävät muistot oisi mieltäsi kiusaamassa.
Jo Yrjö käsitti naisensa ajatukset. Liekö Yrjönkin sisässä oudot kielet ruvenneet värisemään vai miten lie olonsa yhtäkkiä niin tukalaksi tuntenut. Miten tuo nainen nyt rupesi moisia haastelemaan, poislähdöstään ja vanhasta Marjatasta puhumaan. Ikäänkuin Marjalasta oisi mihinkään ollut, vanhasta ja vaivaisesta käppyrästä, tähän oisi tullut narisemaan, vaivojaan valittelemaan.
— Eihän siitä Marjatasta mihin, mitenkä nyt Marjattaa noutamaan, alkaa hän tenätä. — Jos ei sinulla ikävä muuanne liene, niin mitäpä Marjattaan turvautuisimme, ventovieraaseen ihmiseen. Parempi on näin elääksemme, omissa oloissa. Enkä minä niistä, jos lie mitä tapahtunut, niin en minä niitä muistele.