Siihen asia jäi. Hyvältä tuntui Aliinasta, kun Yrjö tahtoi hänet edelleen Louhivaarassa pitää. Miten onnelliseksi hän tunsikaan olonsa tämän jälkeen, miten hartaasti hän toivoi, että Yrjökin vähitellen entiselleen tulisi.
Jos liekin Yrjö jo ollut parantumassa, mutta sisäiset vammat ovat usein niin vaikeita. Toiset ihmiset helpommin kohentuvat, toisten parantuminen sujuu hitaasti. Vasta vähitellen, vähitellen näkymättömät haavat arpeutuvat ja sitten kerran ihme tapahtuu. Voi sattua niin, että kärsivä ihminen yhtäkkiä tervehtymisensä tuntoon havahtuu. Joku onnekas tapahtuma, näköjään vähäpätöinen tapahtuma voi saada aikaan sellaisen ihmeen, että elämä odottamatta rupeaa valoisalta ja aivan uudelta näyttämään.
Kärsivällisyyttä pitää vain ihmisillä olla tämän muutoksen odottamiseen ja Louhivaaran eläjillä oli kärsivällisyyttä. Eivät nämä yksinkertaiset ihmiset lähteneet muualta apua etsimään, vaan hiljaisuudessa oman kuormansa kantoivat. Ei Yrjö itse lähtenyt eikä naisensa toivonut lähtevän.
Niin meni kesä ja meni talvi, taasen kevät joutui. Ihmeellinen oli tämä kevät, tuli niin rutosti ja niin aikaisin. Ei oikein ennättänyt huomata, kun lumi jo mailta hävisi, kevättulvat parhaillaan kuohuivat.
Ahkerasti Yrjö soidinmetsoa pyytää ja kalankudussa kulkee. Pojat ovat jo niin varttuneet, että alkavat hänen mukaansa pyrkiä, nuo pojat jumalan luomat. No eihän tuo niin ihme ollut, Lauri oli jo kymmenvuotias, Johannes poikanen paria vuotta nuorempi. Vaan jos Johannes olikin nuorempi, niin eipä häntä vähemmän erämatkoille vetänyt. Jos ei lie enemmän vetänyt kuin vanhempaa veljeään, kaikki Louhivaaran Hännisien erämiesveret näkyi Johannes perineen. Ilmankos olikin Johannes Yrjön lempipoika.
Mutta tämä poikien varttuminen tuo Yrjön mieleen uusia ajatuksia. Usein hän nyt Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa kulkiessaan metsäherran ehdotuksia muistelee. Miten lienevätkään nyt nuo ehdotukset niin uudessa valaistuksessa kuvastaneet. Jo piti Yrjön ruveta entisten niittytierojensa ojia siivoamaan, jo teki kovin mielensä uutta ojitusta avaamaan. Oisi saanut nähdä, millaista tuossa oli maaperä, jos oisi vähän tuota metsää raivannut, muutaman uuden niittysaran muokannut.
Naurisvaaran metsäkylvöksillä ei Yrjö ole kertaakaan käynyt. Syksyllä oli kylvö toimitettu ja niin metsäherra silloin vakuutti, että tänä kesänä kylvö jo orastamaan rupeaisi. Monasti Yrjö ajatteli, että pitäisi käydä näitä kylvöksiä kerran katsomassa, mutta mikä lie kumma pelko sinne lähtemästä häntä pidättänyt.
Mutta kun metsäherra juhannuksen jälkeen tuli Louhivaarassa käymään, niin silloin piti hänen mukanaan lähteä. Ja ihme oli tapahtunut, ei Yrjö hyvään aikaan omia silmiään mielinyt uskoa: Kuokalla toukitusta maanpinnasta kohosi kauniita männyntaimia. Kovin pieniä nämä taimet vielä olivat, pieniä ja hentoja. Ah kuin olivat hentoja, mutta runsaasti niitä oli nousemassa. Hyvin oli metsän jumala antanut siemenen itää.
Kuin suuri taakka oisi pudonnut Yrjön hartioilta, kun hän tämän ihmeen näki. Aivan piti metsäherrasta pois kääntyä ja häneltä salassa silmänsä ristiä, niin syvästi tämä jumalan hyvyys Yrjön mieltä liikutti. Koko suuri metsä hänen ympärillään, kaikki tuntui yhdellä heilauksella uudeksi ja valoisaksi muuttuneen. Metsäherra hänelle intoutuneena kuvailee:
— Näetkös, Yrjö, kun muutamia vuosia odotamme, niin kaunis männikkö tässä jo ylenee, kaunis ja tasainen männikkö. Sitä vain sitten harvennellaan, joka kesä puhdistetaan ja harvennellaan, lopusta luoja huolen pitää. Mikä oisi mieluisampaa työtä kuin uuden metsän kasvattelu, sepähän ihme jos ei siihen työhön suurten metsien elämää rakastava mies lämpenisi.