Kauan saivat kotona odotella juhannuskoivuja, ikäväkseen asti. Eivät Yrjön ja Johanneksen mieleen juhannuskoivut muistuneet, oli heillä metsässä niin paljon muuta näkemistä ja aikailemista. Vasta pitkän rupeaman viivyteltyään paluumatkalle muistivat lähteä.
Nyt he ovat jo ennättäneet Louhivaaran alla oleville uutisviljelyksille. Johanneksen Lauri veli siellä oli uutta ojitusta raivaamassa ja siihen hänen luokseen he jälleen pysähtyivät.
Iloisena Lauri työssään viheltelee. Hän oli aina iloinen veitikka, hartiakas ja väkevä korvenraataja, oikea jättiläinen kooltaan ja ruumiinvoimiltaan, mutta mieleltään iloinen ja vallaton poikaveitikka. Suurta kannon jämilästä hän nyt irti vääntää ja Johannes veljensä ryhtyi häntä auttamaan.
Ihaillen Yrjö katselee, kun molemmat veljekset nyt yhtenä puskevat ja vääntävät. Oli tuo Lauri aika poika ponnistamaan, mutta jopa oli nyt Johanneksellakin voimia. Karhuja olivat nuo pojat jumalan luomat voimiltaan, pois piti kohota maasta tuon kannon jämilään, mokoman veitikan. Lujaan oli juurensa maahan iskenyt, oikein vakinaiseksi taloksi asettunut olemaan, mutta jopahan nyt joutui majanmuutto eteen.
Työnsä lomassa muisti Johannes huomauttaa:
— Etköhän, isä, menisi tuonne metsään niitä juhannuskoivuja valikoimaan. Jos äiti niitä jo kotona ikävöinee.
— Ka pitäneepä tosiaan lähteäni, hyvä oli kun muistutit.
Mielellään hän vielä oisi poikiensa työtä katsellut, mutta pitihän äidille juhannuskoivut hommata. Jos hyvinkin metsäherra pian tulisi, kun oli luvannut heille juhannusaattona saapua. Ja saisivat nuo muutenkin olla juhannuskoivut pihaa somistamassa.
Mutta ei metsään jouduttuaan juhannuskoivujen valikoimiseen vielä kiirettä pitänyt. Niin on täällä kotinotkon koivikossa paljon kaikenlaista näkemistä ja tarkastelemista. On lihava maaperä heinää puskenut, putkea monenlaista ja angervoa kasvaa ryöhöttänyt, polviaan myöten sai Yrjö siinä kahlata. On kukkaa kukkivaista ja lemua mehiläistä houkuttelemassa ja noita pesiviä lintuja kun on metsän jumala siunannut. Jos mihin pehkoon ja pensaaseen kurkistit, niin sirkutusta ja sirinää sieltä kuului, jo oli siellä asukkaansa. Hän muutamaa kaunista koivahaista mielii juhannuskoivukseen ruveta hakkaamaan, mutta sieltäpä närhi hänelle rähähtää, riitelemään rupeaa, että tännekös tulet. Hän sovittelee ja haastelee:
— No elähän nyt noin minulle riitele, enhän minä väkisin. Pidä veikkonen omasi, sovussa elänemme. Näetkös, johan minä pois menen, muualta menen juhannuskoivua etsimään.