Sellaisia tuli esteitä väliin. Nyt hän toisaalta juhannuskoivua etsii, mutta siellä teiren poikueen yhyttää. Se häntä pakoon mennä vilistää sakeassa heinikossa ja teiriemo hätääntyneenä siipiään räpistelee, häntä toisaalle kokee houkutella. Hän taas tälle haastelemaan:
— Ka pelästytinkö minä mörkö! Ei minulla pahaa mielessä, vaan jos lienen pelästyttänyt, niin lähdenhän minä muuanne, sovinnolla lähden.
Niin hän yrittelee ja yrittelee juhannuskoivua etsimään, mutta aina nousi esteitä ja vastuksia hänen tielleen. Nyt hän on jo kirveensäkin unohtanut, mihin lienee unohtanut. Piti lähteä sitä etsimään, omia jälkiään tarkastelemaan.
Pojat ojituksella ahertelevat. Lauri veitikka veljelleen silmää iskee ja naurahtelee:
— Kuuletkos kun isä siellä juhannuskoivuja hakkaa!
Johannes myös nauraa:
— Kuulenhan minä, aivan metsä isän kirveen iskuista kumahtelee. Pian nyt äiti juhannuskoivut saapi. Jos lie jo ikäväkseen niitä odottanut, niin pian nyt joutuvat!
Oli tuo isä. Hyvin he tietävät miten vaikea isän on ruveta tämän kotinotkon kauniita koivuja kaatamaan, kun metsän eläjien pahastuvan pelkäsi.
Mutta kukas tuolta nyt vaaralta alas tuovaa metsätietä kiiruhtaa? Äitihän sieltä tulee, rehevänä ja täyteläisenä, nopeasta kulusta hengästyneenä heidän luokseen laskeutuu. Jo näkyy äidille tulleen ikävä ja hoppu juhannuskoivujaan, jo on itse niitä noutamaan lähtenyt.
Ja ketäs nuo pienet paitaressut ovat äidin helmuksissa ja ympärillä? Heidän pikku siskosiaan ne ovat, kolme pientä kirkassilmäistä tytön typykkää. Niin oli Aliina, kauan väliä pidettyään, uudestaan alkanut hedelmöidä. Louhivaaran maistako tämä siunaus lie häneen tarttunut.