Nyt lapset jo suuret veljensä huomasivat, heidän luokseen juosta viilettävät.
— Meillä on lippu! Meillä on kaunis lippu! Niin he hengästyneinä toimittavat. He olivat olleet pellon pientareella ensimäisiä mansikoita etsimässä, kun lippu ylös vedettiin. Mutta nyt he ovat jo sen ihmeen nähneet ja suurille veikoilleen siitä kilpaa kertovat. On siinä toimittamista, miten lippu tuulessa hulmuaa. Hyvin korkealla, melkein pilvissä asti hulmuaa, saivat he sen uskoa.
No uskoivathan suuret veljet tämän ihmeen. Mutta kun äiti joutui heidän luokseen, niin silloin tuli kysymys juhannuskoivuista. Lauri veitikka äidilleen selvittää, että tuolla isä on metsässä, vaan jos ei löytäne sieltä sopivia koivuja. Äiti heitä pyytelemään:
— Menkää nyt hänen avukseen. Jo tämän työn saapi tänä päivänä lopettaa, juhannus on jo alkanut.
Sukkelaan pojat juhannuskoivuja löysivät. Ei Yrjö itse vielä kunnolla alkuun ennättänyt, kun pojilla oli jo suuret kantamukset kauniita nuoria koivuja kaadettuna.
Mutta metsäherra oli sukkelampi. Kun he metsänrannaksessa hankkiutuvat koivukantamuksineen kotiin lähtemään, niin eikös metsäherra jo tulla viipota polkua alas heidän luokseen. Kainalossa heilahtelee hänellä suuri kasvisäiliö, siihen hän tämän tästä sieppaa tiepuolesta jonkun mielestään harvinaisemman kukan ja taas lähtee juoksujalkaa alas painamaan. Aliina emäntä siunailee, kun näin piti käydä, ei edes ketään kotona ollut vierasta vastaanottamassa.
— Olipahan tuolla, vai ei ollut! Eikös vanha Iikka Penttinen, maan mainio rakennusmies, muka kelpaisi tällaista vierasta vastaanottamaan. Kaikki siellä jo katseltiin, uudet rakennukset ja liput ja muut komeudet.
— Kun ei ennätetty edes näitä juhannuskoivuja tuoda.
— Juhannuskoivuja? Eikös siellä vielä ollutkaan juhannuskoivuja? Olipas kumma, kun en tuota puutetta huomannut!
Niin oli metsäherrakin, ei hän kaikkia pikku asioita ehtinyt huomaamaan. Mutta nyt hän alkaa elohopean tavoin touhuta ja pyörähdellä. Äidin pienet kirkassilmät saavat jokainen tulijaisensa, sievän makeispussosen. Yksi pussonen jää jälelle ja tätä metsäherra ihmeissään riiputtaa: