Mutta kukapa tuolta kyliltä tuovaa tietä myöten astelee? Kuka lienee kumaraan painunut kulkija, pitkä viitta on hänen yllään ja pitkä sauva kädessään. Kookas mies näyttää kulkija olevan, mutta niin on vartensa kumaraan painunut, mikä raskas elämäntaakka lienee hartiansa noin koukistanut.
Jo kulkija pihamaalle ennättää, jo silloin Yrjö hänet tunsi. Hyvin tunsi, vaikka ei silmiään uskoa mielinyt: Ilja Huurinainen on kulkija, mutta jo on Ilja mennyttä miestä, entinen komea Ilja Huurinainen. Varjo vain on entisestään, epävarma ja horjahteleva on raskas käyntinsä, pitkää sauvaa pitelevä käsi tutisee ja likaisen valkoinen on partansa, pitkä ja takkuinen partansa.
— Hyvää jumalan rauhaa taloon toivotan! tervehtää Ilja ja syvään kumartaen silmänsä ristii.
— Hyvää jumalan rauhaa itsellesi!
Kulkijan luo Yrjö astelee, häntä kädestä tervehtämään.
— Väsynyt lienet kulkemisesta, vanha ystävä. Levähtänet täällä, juhannusillan luonamme viivähtänet.
— Ei ole paljon aikaa kulkijalla viivähtää. On minulla edessä pitkä matka ja luetut jo eloni päivät lienevät.
Niin Ilja kertoo, että on hän monasteriin matkalla, kaukaiseen Valamon monasteriin, joka on suuren Laatokan meren keskellä.
— Toivioretkelle lähdin, huoahtaa hän. — Sinä kerran siitä minulle haastelit, kerroit unessa toivioretkellä kulkeneesi, niin siitä lähtien on tämä asia monasti mieleeni tullut. Vastamäkeä on siitä lähtien ollut elämässäni paljon, mutta sinä näyt hyvin täällä menestyvän.
— Jumala on työtäni siunannut.