Silloin heräsi myös tämä Suomenlahden rauhaisalla rannikolla lekotteleva, kymmentuhantinen huvilayhdyskunta. Se säikähti pahanpäiväisesti heti ensimmäisiä Pietarista kuuluvia hälyytysviestejä. Tuskin olisi se pahemmin säikähtänyt, jos merenpohja olisi revennyt ja ryypännyt siitä heidän silmäinsä edestä olemattomiin koko kauniin Suomenlahden.
Siinä paikassa se jätti aurinkoisen hiekkarantansa, unohti sinne lähtökiireessään uimapuvut, lakanat, kaikki korjaamatta. Monet riensivät suoraa päätä Pietariin saadakseen omin korvin kuulla, mitä oli tulossa. Toiset alkoivat päivän hiottavasta helteestä välittämättä kuhista aseman läheisillä kävelypaikoilla ja asemalla vaanien jokaiselta junalta uusia viestejä, uusia, toinen toistaan hälyyttävämpiä huhuja.
Ja niitä tuli tulvimalla. Pietarissa oli ilmakehä jo niin täynnä sähköä, niin sakeanaan rajuilmaa ennustavaa painostusta, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Vilkas slaavilainen mielikuvitus uiskenteli siinä ihan hurmioituneena, ja kun nämä mielikuvituksen tuotteet sitten ennättivät tänne huvila-asemalle, olivat ne tuolla lyhyellä matkalla ennättäneet vielä huomattavasti paisua ja pyöristyä. Niitä ahmimalla ahmittiin siinä hiottavassa helteessä kuhistaessa, niistä juovuttiin, niistä jouduttiin hyvin nopeasti ankaran kiihtymyksen valtaan.
Osansa tässä yleisen mielialan kiihoittamisessa, sodalle otollisen maaperän muokkaamisessa oli myös Pietarin johtavilla sanomalehdillä. Monet niistä menettivät näinä suursodan kohtalokkaina aluspäivinä kokonaan mielenmalttinsa. Niihin alkoi ilmestyä räiskyvin otsikoin varustettuja hälyytysuutisia, mahtailevia, yltiöpäisiä kirjoituksia.
Näiden kirjoitusten vaikutus oli kuvaamaton. Ne saattoivat muutamassa päivässä pohjiaan myöten kuohuksiin koko Venäjän edustavan sivistyneistön, saattoivat sen Pietarissa, saattoivat sen täällä huvila-alueella. Kansalliskiihkon laineet alkoivat kohahdella yli äyräidensä. Slaavilaisen sielun pohjalla sammumatonna kytevä muukalaisviha, idän kansojen yhteistä perua, sähähteli jo pahaenteisiin liekkeihin. Jo olivat kaikkien huulilla saksalaiset ja juutalaiset, jo pelättiin, vainuttiin kavaltajaa jokaisessa, joka koetti hiukan pysytellä erillään yhteisestä maltitonna riehahtelevasta laumasta.
Tapahtumat kehittyivät nopeasti. Rajuilma läheni valtavalla kohinalla.
Sodan hypnos alkoi saada kaikki Europan suuret kansat valtoihinsa.
Pietarissa antoi tsaari ensimmäisen, osittaisen mobilisoimismääräyksen.
Sanomalehdet rupesivat pari kertaa päivässä julkaisemaan lisälehtiään.
Näiden lisälehtien saapumista odoteltiin huvila-asemalla tuntimääriä, ja kun niitä tuova juna saapui vihdoin asemalle, rynnättiin sen kimppuun kuin mielettömät. Lehdet ryöstettiin kaupustelijain kantamuksista, ennenkuin nämä olivat kunnolla ennättäneet junasta asemalaiturille laskeutua. Vapisevin käsin niitä kiinni pidettiin kuin elämän kalleinta aarretta. Niiden kiihoittava sisällys ahmaistiin yhteen hengenvetoon, ja siitä parani yhtenään päihtymys. Aivojen mielikuvat kävivät sameiksi, villeiksi aikahirviöiksi. Järki sammui ja vaikeni.
Myös jokainen Pietarista tuleva, olipa se tuttu tai tuntematon, joutui siinä paikassa tiukan, läpipääsemättömän ihmismuurin saartamaksi. Ei siinä auttanut pakoyritykset, siinä olit kuin ruuvipenkissä. Kysymyksiä sateli joka suunnatta kuin räiskyviä raketteja, ja niihin piti vastata, tyhjentää tietovarastonsa, kunnes onneton oli tukehtumaisillaan.
Itse sodanjulistus lamasi tuokioksi tämän joukon kiihkon.
Tieto siitä saapui myöhään illalla, ja samalla saatiin myös tietää, että Saksan lähetyskunnan juna voi millä hetkellä hyvänsä pyyhältää tämän aseman ohi — pois Pietarista.