Oikeassa menossa olisi sodan tällä tavoin pitänyt päättyä alkuunsa, mutta se näytti jatkuvan muutaman viikkokauden. Tsaarin yleinen, sodan julistamispäivänä annettu mobilisoimismääräys teki puhdasta jälkeä. Se riisti armeijan riveihin tämänkin huvilayhdyskunnan keskuudesta sadoittain, ehkä tuhansittain miehiä. Miltei jokaisella junalla niitä läksi, asemalla oli loputtomasti mielenosoituksia ja itkijäisiä, kun niitä käytiin joukolla hyvästelemässä.
Se vei monelta mielen masennuksiin, se alkoi selvittää ensi päivien humalaa. Eronhetkellä koetettiin kyllä näytellä rohkeutta, mutta kodin yksinäisyyteen jouduttua se rohkeus pyrki pettämään. Apealta tuntui olo, kun pöydässä jäi yksi tai kaksi paikkaa tyhjäksi. Sitä apeammalta se tuntui, kun oltiin vieraalla maaperällä.
Sekin alkoi muistua jo yhden ja toisen mieleen. Tähän asti sitä ei konsanaan oltu muistettu ajatella. Oli totuttu jo täällä rehentelemään ja leventelemään täysivaltaisina isäntinä. Väkevämmän oikeudella ja helisevän hopean tenhovoimalla oli Kannaksen kansa tehty alamaisikseen, mutta yhtäkaikki alkoi nyt häilähdellä mielenpohjalla semmoinen outo epävarmuuden tunne: Vieraissa ollaan, ikävä täällä lähimpien omaisten pois mentyä suuren sodan teille.
Ja niin moni alkoi pakata kimpsujaan kokoon, läksi Pietariin kesken kesän, monta viikkoa ennen tavallista muuttoaikaa. Ei edes pistäytynyt jäähyväiskäynnillä meren hiekkarannalla, jossa oli niin monta suloista, onnellista kesäpäivää vietetty. Sinne sai jäädä meri, sinne sai jäädä orpona rantahietikolle töröttämään uimaputka syksyn myrskyjen vietäväksi. Taivas yksin tiesi, palaisinko enää konsanaan näille maille.
Yleisempää muuttotouhua ei ehkä omaisista eroon joutuminen olisi vielä aiheuttanut. Mutta sen aiheuttivat pian toiset syyt.
Alkupäivinä ihmeteltiin sitä sotilasjunien paljoutta, joka keskeymättömänä virtana solui Pietarista Suomeen päin. Oikeastaanhan niiden junien olisi pitänyt kulkea toisaanne päin, siellähän oli sotanäyttämö. Niin olisi luullut, mutta…
Ja siitä alkoi aivan itsestään levitä kummia huhuja: Belgiassa tiedettiin miltei jokaisen kaupungin, jokaisen kylän ympäriltä löydetyn saksalaisten salaisia tykkiasemia, rauhan aikana laitettuja. Samoin oli löytynyt langattomia lennätinasemia… Kukas tiesi, jos täälläkin paikat tarkoin katseltaisiin… Ja mitäs muuta varten tänne sitten tungettaisiin niin määrättömästi sotaväkeä, jollei vainuttaisi pahaa.
Niin se alku läksi, ja se sai pian koko monikymmentuhantisen huvilayhdyskunnan säikähdyksen valtaan. Varmasti oli tulossa täältä päin saksalaisten hyökkäys. Ja niitä peitettyjä saksalaisten tykki- ja lennätinasemia, niitä saattoi olla joka viidennen huvilan puistoon ja ullakolle kätkettyinä. Olihan täällä asunut niin paljon saksalaisia ja niiden salaisia kätyrejä.
Niitä salaisia varusteita alettiin kuumeisella touhulla hakea. Ensimmäisten joukossa joutuivat epäilyn alaisiksi kauempana metsäteiden varsilla olevat suuret huvilat. Niistä sattuivat muutamat olemaan saksalaissyntyisten rahamiesten omistamia, eikä muuta tarvittu. Niitä alettiin katsella suoranaisella vavistuksella. Sotilashenkilöt ja santarmit juoksivat niitä tarkastamassa, nuuskivat jokaisen komeron ja sopen rakennuksista, aukoivat kellarit, penkoivat puistossa joka pensaan aluksen, vieläpä jatkoivat etsiskelyään kaukana metsässäkin.
Ja vaikk'ei niitä salaisia varusteita löytynyt, niin ne kummittelivat yhä säikähtyneiden huvila-asukasten vielä säikähtyneemmässä mielikuvituksessa.