— No niin justiin, valtioneuvos ovat suvainneet vanheta ja haluaisivat myydä pois. Niin tässä seisoo.
— Johan nyt ihmeitä kuulen, päivitteli Sion, – vai jo teidänkin valtioneuvokselle tuli vuoro vanheta! Vaikka kaikkihan tässä nykyään suvaitsevat vanheta, kun tuli tämä mokoma aika. Saatikka sitten, kun on luoja pannut huvilan elikkä muun taatsan omistajaksi. Ne sitten vasta vanhenevat. Taisi olla semmoisia kuulutuksia melkein jokaisessa tolpassa?
— Niin oli, myönsi Mooses hieman nolostuneena.
— Arvasinhan minä, nauroi Sion silmiään räpytellen. — Sitä minä tässä katselin, kun sie noita tolppia syynäsit.
— Mutta olipas tämä tyhjänä, ihan kuin ihmeeksi, ihasteli Mooses. — Ja vielä näin näkyvällä paikalla. Tuota… eikös tämä ole hyvä tolppa?
— Hyvä, hyvä se on tolppa, mainio siihen tarkoitukseen, alkoi Sion ylistellä. — Siitä jos mistä kaupaksi menee. Siinä oli jo yksi semmoinen kuulutus, muutaman Vorontsovin tuolta rautapuolesta. Ja se mies pääsi kahdesta huvilastaan, pääsi jotta lipsahti.
— Elähän, vai pääsi! innostui Mooses.
— Pääsi! Eilen haki kuulutuksensa pois… Kuuluivat toissa yönä ne huvilat palaneen, oli sattunut semmoinen vahinko. Ja kerralla puhtaaksi, ulkohuoneet ja kaikki! Ei siinä pääse yhtiö tinkimään ja nitisemään, täydet rahat putosi.
Mooses ei näyttänyt oikein tajuavan Sionin puheen juonta, mutta tämä jatkoi selittelyään:
— Palaahan niitä nykyään joka yö muutama kappale, parempina kaksi kolme. Vahinkoja sattuu tämmöisen ruutikuivan kesän jälkeen, mutta yhdelle se vahinko sattuu niin, toiselle näin. Sammuttelevat, tai jää muuten vahinko vajavaiseksi, ja siitä on sitten monet harmit jälestäpäin. Yhtiö nälvii osan rahoista, ja mihin ne jätteet sitten panit… Mutta jos tolpasta on mitä taikaa, niin tämä ei petä, tämä sinun tolppasi.