Tämä homma löi sen verran leiville, ettei Sionin perheen, joka asui vuokratussa huvilamökissä melkein Jaakko Vesterisen pellonaidan takana, tarvinnut konsanaan pahempaa puutetta kärsiä. Mutta eipä säästöjäkään tullut, sillä Sionilla ei ollut liikaa varakoitumisen halua. Kun oli saanut kalakuormansa kaupatuksi, niin istuskeli sen päälle pari kolme päivää Tereskan sainoissa rästiksi jääneitä pakinoita pakajamassa. Muuten hän olisi tuntenut jäävänsä pahasti ajastaan jäljelle, ja sainoin kantaseura olisi myös pannut pahakseen hänen poisjäämisensä.
Viimeinen Salamonin litkavieras, Anton Lempäinen, nautti myös suurta arvonantoa Tereskan sainoiseuran kesken. Hän ei kyllä tätä arvonantoa millään lailla tavoitellut, mutta se lankesi hänen osakseen luonnostaan Hän olinpaikkaansa niitä karjalaisia talonpoikia, jotka köyhyydestään ja kaikista elämän kovista kolahduksista huolimatta säilyttävät synnynnäiset seuramieslahjansa.
Salamon Hakulin rinnalle asetettuna oli Anton monessa suhteessa edellisen täydellinen vastakohta. Jo ulkonäössä pistivät nämä vastakohdat silmään. Kun Salamon oli iso, romuluinen miehen vonkale, oli Anton pienoinen, summarakenteinen. Kun Salamonin punoittava päälaki oli melkein kalju, oli Antonilla tuuhea, hiukan harmahtava tukka, joka oli suitta keskeltä jakaukselle. Niinikään oli hänellä leuassa lyhyt, kähärä ja hiukan harmahtava täysparta.
Käytöksessäänkin erosivat nämä miehet jyrkästi toisistaan. Kun Salamon esiintyi aina isällisen rehentelevästi, isoäänisesti, esiintyi Anton säyseästi, hillitysti. Vain viinapäissään hän voi joskus lämmetä ja silloin kävi hän mielellään väittelyyn, mutta aina silloinkin säilyi hänen olennossaan jotakin miellyttävää, puoleensavetävää.
Tämmöinen oli Salamon Hakulin vakituinen litkaseura. Mutta näiden valittujen lisäksi kävi pilttuussa kosolta muitakin tuttavia ja ystäviä. Tämän tästä niitä ilmestyi pilttuun ovelle mies tai kaksi kerrallaan puoliksi tyhjennetyt teelasit kourassaan. Salamon ymmärsi näiden käyntien juonen, auliisti hulautteli hän sorokan pirtupullosta terästystä ovelle ilmestyvien miesten laseihin, ja siitäpä hänen litkojensa maine kohosi pian kattoon asti koko sainoissa.
Mutta yksi odotettu vieras viipyi poissa vielä: Salamonin lähin naapuri ja riitakumppani Jaakko Vesterinen, jolle Salamon asemalta ajoon lähtiessään oli kutsunsa heittänyt. Jo oli monta sorokan pulloa tyhjennetty, jo alkoivat kieltenkantimet olla tykkänään irrallaan, mutta Jaakkoa ei vain kuulunut.
Jo monta kertaa Salamon harmitteli Jaakon viipymistä ja alkoi lopulta rehentelevällä tavallaan morkata naapuriansa, mutta kun joku tiesi mainita Jaakon saaneen pitkämatkaisen setakan, niin siihen asettui Salamon sillä kertaa.
Totta puhuen eivät Salamonin litkat Jaakko Vesteristä puoleensa vetäneetkään. Hänellä oli tänä iltana niin paljon ajattelemista, että hevonen viertotielle jouduttua oli jo itsestään kääntymäisillään toisaanne lähtevästä tiehaarasta kotiin päin. Mutta silloin juolahti Jaakon mieleen, että ehkä Salamon alkaisi hämmästellä, jos hän jäisi kokonaan pois. Sitä iloa ei hän tahtonut naapurilleen suoda ja niin pyöräytti hän hevosensa asemalle päin sekä hoputti sen juoksuun.
Sainoin pihalla oleva pidinpuomi oli täynnä torkkuvia hevosia. Sitaistessaan sen päähän kiinni omaa ajokastaan ajatteli Jaakko halveksivasti naurahtaen:
— Koollapa näkyvät kaikki olevan. Kyllä siellä nyt taas kaskuilemista piisaa.