Metsän puhtaasta, vilvoittavasta yöilmasta saavuttua löi sainoin sakea höyry mieltä ellottavasti vastaan. Tupakansavua oli huoneessa niin vahvasti, että katosta riippuvat kaksi lampputuikkua häämöttivät sen läpi vain kellahtavina pisteinä.
Jaakko katui jo, että oli tullut ensinkään, mutta myöhäistä oli enää peräytyä. Hänen ilmestymisensä nostatti meluisan riemun, ja tämän melun houkuttelemana ilmestyi pilttuun ovelle Salamon Hakulin hikinen, punoittava naama. Nähtyään Jaakon sysäsi hän oven selkoselälleen ja painoi polvet notkahdellen vierastaan vastaan julistaen rehentelevällä tavallaan:
— Jopas tuli lopultakin paras litkavieraani, tuli kuin tulikin. Jo aloin pelätä tässä, että menit Marisi kylkeä lämmittämään.
Ja tarraten Jaakon käsipuoleen alkoi hän retuuttaa tätä pilttuuseen selitellen:
— Kas tännepäin, naapuri, tänne hiukan peremmälle. Täällä ne minun litkani maistellaan ja taitaa ollakin jo toiset sajut menossa, veli veikkonen.
Jaakko istutettiin monissa miehin litkaseuran keskeen ja alettiin toimittaa hänelle maisteltavaa. Yksi kaatoi teetä, toinen ajoi siihen joudukiksi isoja, ryssäläisiä sokeripaloja, ja itse Salamon valmistausi jo kaatamaan sorokan pullosta terästystä.
Tässä touhussa pyrkivät kaikki lasit läikähtelemään, eikä Jaakko malttanut olla huomauttamatta:
— Vahvatpa taitaa Tereskan sajut ollakin tänä iltana.
— Ne pitää olla vahvat minun litkoissani, rehenteli Salamon, — ja mie maksan kitisemättä.
— Niin, tämä Salamon maksaa, hoki Juonas Loponen työntäen olkapäätään eteenpäin.