— Hyvä jumala, onko…?
— Ei, kyllä hän on elossa, mutta…
Pojat olivat myös tulleet kellarin ovelle ja yrittivät äitinsä perästä ulos. Mari puhui heille kiireisesti:
— Ei, jääkää te tänne, pojat! Sulkekaa kellari ja menkää sitten tupaan odottamaan. Minä en viivy kauan.
Samassa hän jo hävisi Anteron kera pimeään.
He juoksivat tovin aikaa äänettöminä. Antero harppasi edellä, Mari perässä. Silloin tällöin, pellon ojien yli mentäessä, käännähti Antero ja tarttui Marin käteen estääkseen häntä nenälleen tuiskahtamasta.
— Vähitellen pääsi Mari ensi säikähdyksestään, kykeni ajattelemaan selkeästi. Hän kysyi hengästyneenä:
— Tiedättekö te, Antero, miten se syttyi?
— En, minä en tiedä mitään. Palo riehui jo parhaallaan, kun minä tulin.
Jaakolta on takki palanut, ja muutenkin…
Mari lisäsi vauhtiaan. He joutuivat petäjikön reunaan, joutuivat palopaikalle.