Mari ei edes katsahtanut jo lopuillaan palavaan huvilaan eikä paloa katsomaan saapuneisiin kyläläisiin, joita seisoskeli siellä täällä ympärillä toimettomina. Hän meni suoraa päätä Jaakon luo, alkoi pudistella hänen olkapäätään ja puhui hyväilevällä äänellä:
— Jaakko, hyvä Jaakko, nousehan! Lähdetään pois täältä, lähdetään kotiin.
Jaakko kohotti päätään. Mari tarttui kaikin voimin hänen kainaloonsa. Jaakko kohosi horjahdellen jaloilleen. Antero yritti tarttua hänen toiseen käsipuoleensa, mutta Jaakko teki torjuvan liikkeen.
— Ei, anna olla, Antero. Kyllä minä koetan päästä ilman.
Nojaten raskaasti Marin käsivarteen alkoi hän siirrellä koneellisesti jalkojaan.
— Kiitos, Antero, hyvästi! sanoi Mari kääntäen päätään.
-— Hyvästi! sai Antero sanotuksi.
Hän jäi seisomaan siihen petäjän juurelle. Hän katseli pimeään häviävän
Marin ja Jaakon jälkeen. Hyväilevinä värisivät vielä hänen korvissaan
Marin sanat: »Kiitos, Antero, hyvästi.»
Mutta muuten teki hänen mieli itkeä tuskasta ja raivosta.
Lazarevin huvilatiellä seisoi pari kolme miestä paloa katselemassa.
Niiden ohi mentäessä erotti Marin korva sanat: