»Miten paljosta lie ollut vakuutettu?» Ja näitä sanoja säesti toisten ivallinen, pidätetty nauru.
Ne sanat ja se nauru löivät kuin puukko Marin sydämeen. Hän puristi rajusti Jaakon käsivartta ja kysyi vapisevalla, tukahtuneella äänellä:
— Jaakko, oliko… oliko se… vakuutettu?
Viimeinen sana tuli suorastaan rajuna parkaisuna esille.
— Ei, ei ollut, ei mitään semmoista huoli pelätä! vastasi Jaakko väsyneesti, päätään kohottamatta.
Oli kuin raskas myllynkivi olisi vierähtänyt Marin sydämeltä. Hän sanoi vielä värisevällä äänellä:
— No sitten ei mitään, hyvä Jaakko, ei mitään. Me kestämme sen vahingon. Minulla on säästöjä. Ei sinun enää tarvitse minnekään lähteä. Sinä jäät nyt kotiin.
Pirtissä odottivat pojat katsellen ikkunasta huvilan paloa. Poikien avulla Mari riisui Jaakon ja asetteli kääreet hänen kasvoilleen ja käsiinsä. Jaakon saamat palohaavat eivät onneksi olleet varsin pahat, mutta hän oli niin uupunut, että meni uneen, ennenkuin hänet oli saatu kunnolla riisutuksi.
Kuin pienen lapsen asetteli Mari hänet sänkyyn, kääri peitteen hellävaroen hänen ympärilleen ja katseli vielä hyvän hetkisen hänen syvää, rauhallista untaan. Sitten hiipi hän Martin ja Laurin luo, jotka olivat palanneet takaisin ikkunaan vähitellen sammuvaa paloa katselemaan.
Pojat painautuivat kuin turvaa hakien kiinni äitiinsä. Niin seisoivat he kauan. Vihdoin sanoi Lauri: