— No jokos siekin alat siitä palstakaupasta puhetta pitää. Myisit pois itsekin etkä toista kadehtisi.
Näin oli tarina aivan huomaamatta vierähtänyt taas mihin palstakauppoihin, ja Jaakko heristi korviaan kuullakseen, mitä Anton vastaisi Salamonille. Anton oli näet niitä harvoja, jotka eivät olleet vielä ensinkään maata myyneet. Se herätti sitä enemmän ihmettelyä, kun Antonilla oli kymmensuinen perhe rahdin- ja setakanajolla elätettävänä.
Mutta Anton aloitti säyseästi:
— En kadehdi, veikkonen, en hivenen vertaa. Mutta toinen on asia, myynkö itse vai enkö. Tähän asti en ole myynyt, mutta saattaahan tulla toinen aika, että on pakko myydä.
— Mitä siitä säästämisestä, eihän tämä maa mikä epäjumala ole, että sitä kannattaisi pitää tyhjän panttina, silloin kun helisevät ruplat siitä tarjotaan.
— Oikein haastat, Salamon, puuttui puheeseen Sion Lipiäinen. — Eihän maa mikä epäjumala ole. Mie tässä olen myynyt maani kokonaan ja elän yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.
— Paremmin, veikkonen, elät, paljon paremmin! innostui Salamon. — Ajelet kuin herra konsanaan lohikuorminesi, ei huoli ovia kolkutella, kauppoihin suostutella. Kun näkevät, niin tielle juoksevat ruplat valmiina kourassaan. Siinä punnitset, käärit rahat liiviisi. Elätkös sie, Anton, mainesi ja mantuinesi niin mukavasti?
— Tiedättehän, miten mie elän, mitäs tässä siitä vetelemään. Mutta emmehän me kaikki voi kalasaksoiksi ruveta, niinkuin Sion. Jo taitaisivat silloin heretä ruplineen perässä juoksemasta.
Mutta Salamon ei antanut perään, alkoi kehua myöskin Mooseksen mukavaa elämää Lazarevin vornikkana. Loppujen lopuksi hän päätyi Mooseksen vormusaappaisiin huudahtaen voitonriemuisesti:
— Näethän esimerkiksi nuo saappaat, jotka on Mooseksella jalassaan. Aivan kuin valtioneuvoksella itsellään! Kannattaakos meikäläisen kävellä semmoisissa?