Moosekselle oli tämä puhe peräti mieleen. Hän nosteli vormusaappaitaan ja haasteli naama säteillen:
— Hyvät nämä ovat ja pehmeät, ihan kuin minua itseäni varten tehdyt.
— Saattavat olla hyvät ja pehmeät, puhui Anton naurahtaen, — mutta onhan siinä toinenkin puoli siinä maan myymisessä. Näettekös, saappaat ovat vain saappaat. Ne kuluvat ja katoavat, mutta maa ei kulu eikä katoa. Siinä on erotus, jota te ette näy ymmärtävän.
— Vai ei sitä tässä ymmärrettäisi, rähisi Salamon. — Jopa sie lopen typeriksi meidät arvasitkin, kun ei muka osata erottaa maata ja saappaita toisistaan. Kyllä se sinun maasi kulumattomuus käsitetään. Mutta mitäs siitä on sinulla siunausta? Nälkää saat sen äärellä nähdä, et mitään muuta.
— Vaikkapa näkisin nälkääkin, puheli Anton yhä säyseästi, — niin maatani säästän sittenkin. Se maa on näet minun, meidän kaikkien ainut esikoisuutemme, ja siksi sitä ei ilman pahinta pakkoa pitäisi vaihtaa vormusaappaisiin, olkoot miten pehmeät ja luontevat hyvänsä. Pitäisi meidän kaikkien muistaa, että sen maan edestä ovat isä ja taatto ropottia tehneet ja voudilta selkäänsä saaneet. Siksi se maa on kallista tavaraa.
— Niin, niin, kallista on se maa, kultaa kalliimpaa! jankkasi Juonas kokonaan unohtaen, että hän näin joutui kehumaan toisen mielipiteitä eikä Salamonin.
Toisetkin alkoivat tulla Antonin puolelle. Sion Lipiäinen hoki huuli lerpallaan juopuneella, itkunsekaisella äänellä:
— Oikein haastat, Anton, ihan panet minut itkemään. Pahoin olemme tehneet, kun möimme esikoisuutemme, ainoan esikoisuutemme. Mutta minkäs mahtoi, kun emme raukat osanneet siitä muuten hyötyä ottaa.
— Sehän se juuri on meidän kirouksemme, se orjavallan paha perintö, selitti Anton, — Se ei vedä maan puoleen, se vetää rahtikuorman päälle ja kuskipukille, kun ovat siinä vielä ne ruplat houkuttelemassa. Emme me luota maahan, emme osaa siitä elatustamme ottaa, mutta näin mie yhäti ajattelen kuskipukilla ja rahtikuorman nokalla värjötellessäni: Tulee vielä toinen aika, saavat lapsemme enemmän sivistystä ja ehkä oppivat ottamaan elantonsa maasta. Silloin olisi se maa hyvä olemassa, silloin loppuisi tämäkin viimeinen ropotti, sillä ropottia tämäkin on eikä mitään muuta.
— Johan nyt joutavia puhut, että tämä olisi ropottia, koetti Salamon vielä inttää vastaan. — Eihän ropotista palkkaa maksettu, ja voudin raipat vielä selkänähän kirjavoitti. Mutta sinä saat kirkkaat rahat ajostasi eikä raipoista tietoakaan.