— Saanen palkan ja päässen ilman raippoja, mutta ropottia tämä on yhtäkaikki. Eikä tämä milloinkaan lopu, jos myymme maan, ainoan esikoisuutemme. Silloin olemme sekä itse että lapsukaisemme ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut.
— Niin, niin, kaikki mennyt, ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut! vaikeroi haikealla äänellä Sion Lipiäinen vedet silmistä valuen.
Lopos-veljekset yhtyivät, viinan hellyttäminä Sionin vaikerruksiin, vaikka heillä olikin yhteinen maatieransa vielä myymättä. Mooses piilotti, kuin pahanteosta kiinni tavattu, vormusaappaansa pöydän alle ja katseli typerä, nolo ilme naamallaan suoraan eteensä.
Salamon puolestaan koetti sotkea häviötään siten, että ryhtyi suurella touhulla kaatelemaan terästystä kaikkiin laseihin ja vaati unohtamaan kaikki vaikerrukset tänä iltana.
Ne unohdettiinkin vähitellen. Puhelu muuttui yhtenäiseksi, sekavaksi pörinäksi. Kaikki olivat äänessä yht'aikaa, halailivat toisiaan ja läikyttelivät lasejaan sekä pöydälle että toistensa päälle. Sion rupesi taas laulamaan, ja toiset olivat oitis valmiit sekavana kuorona häntä avustamaan. Sainoin puolelta tuli pilttuuseen uusia vieraita, ja Salamon oli ylen aulis näitä kaikkia kestitsemään. Israel sai vielä kerran lähteä salaiseen käyntipaikkaansa, vaikka niin hyvin Salamon itse kuin kaikki toisetkin alkoivat olla jo aivan liemenä.
Jaakko Vesterinen yksin oli selvä. Hän ajatteli, tuskin ensinkään huomaten ympärillään rähisevää miesjoukkoa, Anton Lempiäisen taannoisia sanoja: Ropottia — niin, semmoista tämä oli koko homma. Anton näkyi sen hyvin tajuavan. Kaikki tekivät ropottia, niin hyvin Anton itse kuin kaikki nuo toisetkin viinapäissään horisevat ja veljeilevät naapurit. Olivat tehneet kaiken ikänsä, ja niin hänkin oli tehnyt. Eikä siitä ollut mitään pääsyä, ei näkynyt mitään muuta keinoa, kun oli perheelle leipä pyydettävä. Alentavaa se oli, mutta jatka vain samaa latua. —
Katkerasti naurahtaen havahtui Jaakko mietteistään. Huone oli tupakansavua täynnä ja tukahuttavan kuuma. Sion Lipiäinen oli aikansa itkettyään ja laulettuaan torkahtanut pöytää vasten, ja siinä rajalla näkyi jo Salamon itsekin häilyvän.
Jaakko aikoi ensin ruveta houkuttelemaan toisiakin kotiin, mutta jätti sitten sen sikseen ja pujahti muiden huomaamatta sainoin puolelle sekä sieltä kiireimmän kaupalla ulos.
V.
Jaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien varrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana toistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman ympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan tavallisesti sanottiin Peräkyläksi.