Neljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses Määttäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja näiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa. Sen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä ja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin että Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne kolmeenkymmeneen.
Suurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä olivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille syntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses Määttäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää enemmän sen reunapuolilla.
Talollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä mitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan kuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia miespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen määrännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja estääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta.
Olisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa poiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään rakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan. Jäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin täytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka olivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat erikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin.
Jos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä raivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat joutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti pitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi aiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia.
Sellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin jättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt sadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen arvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon, maanviljelyksen elpymistä.
Omissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä vielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia, etupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita mahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä tarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset laitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty ja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin näytti verrattain viihtyisältä kesämajalta.
Sisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin. Rakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien toivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat tulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset huoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että uutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne jäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien saivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä parhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää hyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen rakennusvelkakin maksamatta.
Jaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle lähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä erottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton Lempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen talo kujasten päässä.
Aivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka molemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten kesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa huvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä, toisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle.