Mooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon taloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen.
Jaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo koko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli kirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien peitossa, valaisi nyt täydeltä terältään.
Kuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä tiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota akseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten varsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa se korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää ei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein pohjattomassa liassa.
Kaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien puolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän rikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja muulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin paikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin päin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen täynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa jonninjoutavaa rojua.
Kuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin liioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita kallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan, mutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava alakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja lyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää, kun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se hyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten.
Eikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan lähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa Mari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä välitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua kotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina.
Oikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen johdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden, että se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä. Niin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut enää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että Mari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä ajurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari oli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa Pietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää. Siitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti parhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki Marin ikävöivän toisenlaisiin oloihin.
Se harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta palatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän:
— On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta ennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu.
Jo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa ja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin.