Täällä takapihalla ei liikanainen valaistus silmiä häikäissyt. Yksi ainoa lampputuikku siellä paloi pitkän pylvään nenässä antaen sen verran valoa, että hämärästi voi erottaa pitkin puomin sivua seisovan, melkein loputtomalta näyttävän hevosrivin, mutta ajopelien laadusta oli jo melkein mahdoton selvää saada. Eikä täällä nenään pistävä lemukaan juontanut juuriansa Pariisista. Se oli hyvin kotoista takapihojen lemua ja löyhähteli sangen voimallisena alavasta maaperästä, johon jo nyt kuivan kesän aikaankin pyrki muodostumaan virtsalätäkköjä hevosten seisontapaikalle. Syksympänä muuttuikin koko tämä alue yhdeksi ainoaksi puolisääreen upottavaksi lokalammikoksi, jonka väkevä mehu pian löi pohjat irti siinä tallustelevien hevosmiesten jalkineista ja josta levisi tuntuva löyhkä koko aseman ympäristöön.
Ajurit olivat junan tulon varalta jo päästelleet hevosensa irti pidinpuomista. Samoin olivat he korjanneet kärryjensä seville hevosten päitsiin ripustettavat syöttöpussit niihin jääneine kauran- ja heinänrippeineen. Näistä toimenpiteistä huolimatta seisoivat ajokkaat siinä pitkässä rivissään hievahtamatta, päät riipuksissa, aivan kuin olisivat seisaalleen nukahtaneet. Ne olivat jo niin tottuneet tähän seisoskeluun, ettei ennen junan vihellystä olisi pienellä tappelullakaan niitä liikkeelle saanut.
Ajurit itse seisoskelivat pienissä ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä ryhmissä kävivät kielet melkein yhtä kerkeästi ja vapaasti kuin tuolla valaistulla asemalaiturillakin. Erotus oli vain siinä, että täällä takapihan pimennossa soi sulava suomenkieli kiistämättömänä yksinvaltiaana. Vain silloin tällöin sutkautettiin puheen lomaan joku kivennapalaiseen muotiin muokattu venäläinen sana noin niinkuin näytteeksi, että osattiinhan sitä hienomminkin puhua, jos tarvis piti.
Puheenporinan iänikuisena aiheena olivat ajuriseurassa tietenkin setakat ja niiden tuomat ansiot, niiden varallisuus, arvoasteet, niiden alituiseen vaihtuvat »naisserkut» j.n.e. loppumattomiin. Välillä selviteltiin myös muut päivän uutiset, viimeiset tilan- ja huvilapalstojen kaupat, kokemattomien pirtusaksojen kiinnijoutumiset, tullimiesten nenästävetämiset ja mikä ne kaikki luettelikaan. Paljon, ylen paljon on kannakselaisessa ajuripirssissä pakinan aihetta. Ei siinä kieli jouda paikalleen puutumaan, niinkuin tuo hevosluuska setakkaa odotellessa.
Puheen lomassa vilkuilivat miehet kuitenkin yhtenään siitä asemarakennuksen ja omena-aitan välisestä aukosta valaistulle asemalaiturille haeskellen sieltä katseellaan itsekukin vanhoja setakoitaan ja mielissään toivotellen, että jos hyvinkin sattuisi niistä taasen kyydittävän saamaan. Myös oli jokaisella alati toinen korva varuillaan junan vihellystä odotellen. Silloin piti nimittäin olla sukkela ja osata siepata juuri se oikea setakka, joka ajoi hiukan pitemmälti eikä vain vaivaisen puoliruplasen edestä.
Vaikka eipä tuota kenenkään mielestä ollut erikoista nureksimisen syytä Hyvä oli ollut kesä alusta pitäen, runsaasti setakoita ja hyviä setakoita. Ei mitään kitupiikkejä juutalaisia, vaan semmoisia, jotka maksoivat reilusti ja vielä juomarahatkin jutkasivat, kun vain vauhti oli kohtalaine ja muuten osasi olla mielen mukaan.
Niin, hyvä oli ollut kesä siinä suhteessa ja vielä toisellakin tavoin. Monet näistäkin paraikaa pirssissä rupattelevista ajureista, jotka kaikki olivat pikkutilallisia, olivat kesän varrella saaneet myydyksi huvilapalstoja, vieläpä omasta mielestään tavattoman korkeihin hintoihin. Se merkitsi, paitsi suoranaista rahantuloa niistä palstakaupoista, aina uusia vakinaisia huvila-asukkaita, uusia hyviä setakoita, paranevaa ansiota kaikille.
Tosinhan ne ennestäänkin pienet tilatierat niiden palstakauppojen kautta pyöristyivät vielä pienemmiksi, mutta välipä tuolla. Eihän noita pieniäkään tiloja joutanut kunnolla viljelemään, kun oli tämä ainainen rahanpyytö esteenä. Ja paremminhan tämä kannattikin kuin niillä laihoilla peltotieroilla rehkiminen, sen nyt sokeakin aivan hyvin näki.
Tämä oli miltei kaikkien ajurien yhteinen ajatusjuoksu. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, ettei tämä ammatti oikein soveltunut omalla konnullaan elävälle talokkaalle, ja että he paraikaa olivat siinä niinkuin pimennon puolella piilottelevat kuokkavieraat, toisten ja vieläpä muukalaisten tuolla kirkkaasti valaistulla pitopihalla rehennellessä.
Ehkä yhden ja toisen tajunnassa liikahti siitä silloin tällöin hämärä mielle, mutta harvoin se mielle pääsi selväksi ajatukseksi asti kiteytymään. Oli jo niin monen miespolven aikana ennätetty tottua muukalaisen rehentelyyn, että ilman sitä eläminen olisi tuntunut melkein luonnonvastaiselta. Orjavallan aikaan oli hovinherra rehennellyt vouteineen; ja kun hovinherra ja vouti sitten hävisivät muille markkinoille, niin tulivat nämä toiset niiden tilalle ikäänkuin perillisiksi. Siksi näihin niin helposti totuttiinkin. Ja kun nämä vielä maksoivat siitä, että saivat olla olevinaan niinkuin tuolla paremmalla puolen, niin totuttiin sitä helpommin ja jätettiin kaikki mielenpohjalla ilkeästi ailahtelevat hämärät mietelmät sikseen.