Vähitellen olivat puhelevat miesryhmät aivan itsestään siirtyneet yhteen rykelmään siihen valaistun aukion kohdalle. Ylinnä muita, aivan kuin puheenjohtajana, piti ääntä pitkä, punanaamainen miehen vonkale, jota toiset nimittelivät edessäpäin Mäkituvan Salamoniksi ja takanapäin Salamon-saarnaajaksi. Itse asiassa hänen nimensä oli Salamon Hakuli, ja hän eleli Mäkitupa-nimisellä tilalla kolmisen kilometrin matkan päässä asemalta muutaman syrjätien varrella.
Salamon oli juuri joku päivä sitten myynyt tilatieransa maista parhaan lohkareen eräälle pietarilaiselta professorille huvilapalstaksi ja tätä kauppaansa hän nyt siinä suuriäänisesti kehuskeli. Kauppahinta, tuhat ruplaa, oli sekä Salamonin itsensä että monien toistenkin mielestä kerrassaan tavaton. Alkuvuosina, venäläistulvan suuntauduttua tälle asemalle, oli samasta hinnasta myyty kokonaisia tiloja rakennuksineen päivineen. Vieläpä aivan muutama vuosi sitten oli Salamonin naapuri Mooses Määttänen myynyt tilansa valtioneuvos Lazareville tuhannestaviidestäsadasta ruplasta. Tosin tämä ostaja oli antanut Mooseksen pitää rakennusrähjänsä, mutta se nyt ei paljoa merkinnyt.
Toisten yhteen ääneen säestäessä Salamonin kehumisia oli eräs keskikokoista hiukan pitempi, solakkavartaloinen mies askarrellut syrjässä hevosensa luona kuunnellen sieltä vain toisella korvallaan keskustelua. Tämä mies oli myös Salamonin naapureja, nimeltään Jaakko Vesterinen. Yleensä tiedettiin, ettei Jaakko oikein sopeutunut yhteen isoäänisen naapurinsa kera, kun ei voinut sietää tämän ainaista suunsoittoa ja hölöttämistä. Niinpä nytkin Jaakko miesjoukkoa lähestyen nakkasi Salamonin kehumisten lomaan:
— Jokos se Salamon taas sitä Mooseksenkin tilankauppaa esikuvaksi vetelee. Kehno kauppahan se oli kerrassaan.
— Mikä kehno kauppa! kivahti Salamon taistovalmiina. — Eipä se naapurikaan silloin aikanaan sen kehnoudesta puhetta pitänyt ja tyhmempäänsä opastanut.
— Kukapas sitä silloin sen kehnoutta älysi, vaan johan sen nyt älyää, selitti Jaakko rauhallisesti. — Viisi huvilaa on ryssä laittanut siihen Mooseksen perulle ja nyhtää niistä joka kesä vuokria kolme neljä kertaa sen tilan hinnan.
— Saattaa nyhtää, vaan paljonkos on ryssä rahoja pannut niihin huviloihin, sanopas se. Vai neuvoisitko minun tässä itseni huviloita ja taatsoja rakentamaan. Hyvähän on neuvoa, vaan mistäs otit ne tuhannet ja kapitaalit, neuvopas sekin yksin tein. Ja miksi et itse rakenna huviloita, siinähän on tilasi aivan ryssän maiden äärellä. Rakentaisit kilvalla ryssän kanssa ja nyhtäisit vielä enemmän vuokria!
Yleinen naurunremahdus palkitsi nämä Salamonin iskevät sanat. Jaakko oli tullut auttamattomasti nolatuksi, mutta Salamon alkoi, aivan kuin lepytelläkseen, selitellä isällisen ojentavasti:
— Osattaisiinhan tässä itsekukin rakentaa huviloita ja niillä vuokria nyhtää, kun vain olisi sitä kapitaalin puolta. Vaan kun ei ole, niin mikäpäs auttoi. Myy pois vain palsta ryssälle, kun vähänkin sopuhinnan suvaitsee maksaa.
— Niin, niin se on, toden se Salamon sanoo, myönnyttelivät miehet kuorossa.