Ja huudon sekä muun metelin höysteeksi kohosi työmaalta yläilmoihin tomupilviä. Niihin sekoittui syvällä juoksuhaudoissa ja maanalaisissa varuskaivannoissa ahertelevien asfalttimiesten padoista nouseva, kitkerä savu. Se levisi kuin yhtenäinen uhrisauhu koko työmaan yli, kätki ja kääri sen kitkerään vaippaansa. Raskaalla pilvisäällä tämä vaippa laskeutui maahan kiinni, ja sieltä sen peitosta se tuhatääninen meteli kuului.
Kuuntelit sitä ääntä matkan päästä, ja aivan varmasti siitä olit erottavinasi raskaita huokauksia ja vaikerointia. Ei ollut se vapauttavaa, nostattavaa työn iloa, vaan toivotonta tuskan voihkinaa.
Mitä, eikö se ollutkin satamiljoonaisen Venäjän kansan huokailua, syvältä sen rinnasta lähtevää, korkeuksiin kohoavaa vaikerrusta? Sen kansan hikeä ja verta täällä jauhettiin. Vuosisatoja se oli kulkenut nöyränä, hartiat kumaraan painuneina, niinivirsut jalassaan. Ja yhä se kulki samalla tavoin, menneiden orjuusaikojen satamiljoonainen haamujoukko. Kynti rajattomia tasankojaan, laihan hevoskaakin auran edessä nuokkuessa. Niinestä oli rahkeet, aura kuin Ruurikin ajoilta peritty muinaismuisto. Kyntäjän yllä lepatti repaleinen punapaita, voimattomat hartiat tutisivat, polvet horjahtelivat jutajavaa aurankurkea pidellessä.
Ja sen satamiljoonaisen, kidutetun, näännytetyn kansan hartioilla istui kahareisin tsaarihallitus kolmisatavuotisessa satulassaan. Siihen se oli rakennellut ja naperrellut tämän myllykoneistonsa, sillä se imi elinmehua uhristaan. Miljoonista vapisevista kourista kiskotut, lian peittämät hopeakolikot virtasivat tämän myllyn kaikki nielevään rattiin, puhdistuivat sen siivilöiden ja kiviparien läpi kulkiessaan ja pursusivat ulos välkkyvinä hopeapurosina. Ja mielettöminä kaikki kihisivät näiden purosten äyräillä, niiden aarteita ahnehtien.
Kukaan ei huokauksia ja vaikerruksia joutanut kuuntelemaan. Venäjän maassa oli jo ammoin nukutettu rehellisyys ja omatunto, ja horroksiin olivat nämä hyveet myös Kannaksella hyvää kyytiä vaipumassa. Tämä hopean helinä ne tuuditteli, vaivutteli. Jokainen kahmaisi silmää räpäyttämättä sen minkä ennätti. Jumala sai tilin pitää, musikka loppulaskun suorittaa. Molemmat olivat pitkämielisiä ja kärsivällisiä.
Niin kohosivat kumulla ja humulla Inon vankat varustukset. Kohosivat hiestä ja verestä, tuskasta ja kyynelistä.
Mutta korkea kohtalo teroitti jo välkkyviä kalpojaan.
IX.
Raskaiden kivirekien jalakset narisivat ja vonkuivat pakkasen kovettamalla vetotiellä. Kuormia solui yhtenä nuorana louhokselta patterialueen pohjoispäässä olevalle satamarakennukselle. Louhos oli muutamien kilometrien matkan päässä Inon kylän mailla, ja vitkalleen se loputon hevosnuora sieltä suoltui. Joka solmu pysähtyi patterityömaan reunassa punnitsemislaitoksella ja luiskahti sitten työmaan poikki satamaan.
Toinen hevosnuora kulki siinä rinnalla päinvastaiseen suuntaan. Se näytti liukuvan nopeammin, hiukan epätasaisesti, solmut silloin tällöin hypähdellen ja hyvää vauhtia viilettäen. Siinä menivät tyhjät hevoset louhokselle uutta kuormaa noutamaan.