Tämä oli satamarakennuksen kiviartteli, ja siinä olivat Peräkylän miehet. Tämän pitkän nuoravyyhden häviävinä solmuina he liukuivat edestakaisin, edestakaisin.
Lähes viisisataa hevosta oli tässä arttelissa. Sen punnitsija oli suuri veijari, tunnetuimpia koko työmaalla. Kiristämällä kiristi lahjuksia. Ken ei mielisuosiolla älynnyt ruveta antamaan, sille teki punnitessaan sulaa vääryyttä, ja jos uskalsit epäillä, uhkasi kutsua santarmit ja antaa matkapassin koko työmaalta.
Useimmat näissä oloissa lahjuksia antoivat, kuka enemmän, kuka vähemmän.
Peräkylän miehistä kulki Salamon Hakuli joka asiassa toisten edellä.
Hän myös ensimmäisenä teki punnitsijan kanssa sopimuksen lahjuksista.
Siitä lähtien ei Salamonin tarvinnut panna kuormaa kuin nimeksi vain,
ja aina tuli painoa kahdeksankymmentä puntaa.
— Vot, Salimon Abramovitsb, siull' suuri kivi. Reki rutajamas!
Itse asiassa se suuri kivi oli tyhjiä säkkejä, joita Salamon oli kasannut kuormansa päälle saadakseen sen pulskemmalta näyttämään.
Salamon hankkiusi myös ensimmäisenä vastaanottajien suosioon. Jos et siellä antanut lahjuksia, sait odottaa kuorminesi rupeaman, ennenkuin komennettiin apuväkeä kiveä reestäsi pudottamaan. Kun annoit lahjukset, sitten kyllä apu joutui. Puhettakaan ei ilman lahjuksia saman kuorman kierrättämisestä toistamiseen punnittavaksi.
Salamon koetti kaikki keinot. Kulki pullo taskussa, ryypytteli vartijat, veljeili santarmien kera. Muutaman päivän kuluttua olivat kaikki hänen ystäviänsä, häntä kilvan kehuskelivat, hänelle apuaan tarjosivat.
Majapaikassa Salamon suuriäänisesti kerskui menestystään ja jakeli toisille opastuksia, miten se ja se pomo, se ja se vartija oli puolelleen voitettavissa.
Ei Salamon tässä järjestelmässä mitään alentavaa huomannut. Se oli hänen mielestään päinvastoin verraten ja oivallinen, kun päästi kerran talonpojankin hiukan pulskemmille palkoille.