Anton Lempiäinen otti asian hieman syvällisemmin Hän myönsi tämän olevan hienoista varastamista, mutta Jumala oli luonut ryssän varastamaan, ja siksi sitä ei niin suureksi synniksi luettu, jos suomalainenkin varasti ryssän arttelissa ollessaan.
Jaakko Vesterinen kulki viimeisenä kyläläistensä häntäpäässä. Hän ei viitsinyt kuunnella Salamonin neuvokkeja eikä ollut huomaavinaan punnitsijan vihjauksia, kun tämä silloin tällöin koetti houkutella häntä koppiinsa sajua maistamaan — ja tietysti siinä sivussa lahjuksista sopimaan. Miten lie ollut, mutta punnitsijan rasvainen, imelä naama ei Jaakkoa alunpelin miellyttänyt. Ei saanut millään luontoaan pakotetuksi mokoman miehen kera supattelemaan, hänelle lahjuksia tarjoamaan.
Siitä koitui paljon ikävyyksiä ja hävyttömiä haukkumisia, mutta Jaakko ei ensi päivinä niistä suuria välittänyt. Hänellä oli tarpeeksi asti muuta ajattelemista. Hänen mielessään pyöri alati kotoalähtö, viimeinen keskustelu Marin kanssa, Marin masentuneet ja syyttävät jäähyväiskatseet.
Jaakko aavisti, ettei Mari konsanaan tätä tapahtumaa unohtaisi. Mari varmaan luuli hänen lähteneen aivan kiusalla, näyttääkseen, ettei hän muka anna akkaväen talutella itseään.
Jospa Mari olisi tietänyt, miten katkerasti hän katui lähtöään, miten syvästi syytti itseään ja kirosi Antonia, joka oli aivan väkisin vienyt hänet mukaansa.
Mitä kauemmin Jaakko tätä ajatteli, sitä enemmän alkoi häntä koko tämä työmaa kyllästyttää. Teki mieli lähteä tiehensä, palata kotiin, vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt pois täältä.
Lisäsi tätä kyllästymistä myös punnitsijan hävytön käyttäytyminen. Ja jos se olisi ollut edes yksi punnitsija, mutta siinäpä se. Ennen pitkää rupesivat kaikki pomot ja vartijat käyttäytymään samalla tavoin. Joka paikassa rähistiin ja riideltiin Jaakolle. Ei osannut ajaa työpaikan teillä vartijain mieltä myöten. Ei arvannut satamarakennukselle tultuaan konsanaan ohjata hevostaan sinne, mihin vastaanottajain pomo olisi tahtonut.
Jaakko oli tästä aivan ihmeissään. Kaikki näyttivät olevan samassa köydessä, ja kun yksi alkoi ketä karsaasti katsella, sille jokainen ärhentelemään, vaikk'ei monien kanssa ollut missään tekemisissä. Aivan vaistomainen yhteistunne se näkyi kaikki usuttavan puremaan ja jäytämään sitä, ken ei empimättä alistunut heidän järjestelmäänsä.
Jaakko oli pohjaltaan läpeensä rehellinen luonne. Hän oli kyllä elämänikänsä kulkenut rahti- ja ajuriartteleissa, mutta oli aina koettanut välttää raatelemista ja lahjuksia. Milloin oli sellaisiin keinoihin erehtynyt turvautumaan, oli aina tuntenut häpeävänsä, ja vielä pitkät ajat jälkeenpäin oli muisto siitä ilkeänä ailahdellut.
Mutta täällä näytti olevan tuiki mahdoton pysyä rehellisenä. Majapaikassa alettiin pian Jaakon vastoinkäymisille naureskella. Kaikki toiset rupesivat vähitellen pääsemään perille työmaan monista ansoista ja pyydyksistä. Höyryävän teelasin ääressä istuen niitä pohdittiin pitkät illat, naurettiin pomojen ja vartijain metkuille, painettiin visusti mieleen päivän varrella saatuja kokemuksia. Useimmat miehet kulkivat jo Salamonin esimerkkiä seuraten viina- tai pirtupullo taskussaan. Hyvä ryyppy teki tehonsa alimpiin vartiomiehiin. Toisille piti antaa pieni hopeakolikko, niin sai ne sillä vaikka miten avuliaiksi. Mutta oli semmoisiakin kärkkyjiä, joille ei huolinut mitään antaa. Piti osata valita justiin ne oikeat miehet, jos tahtoi pysyä voiton puolella.